Amos Rexin ensimmäinen laajemmin kokoelmia esittelevä näyttely menee teosten kautta tunteisiin. Jokin tietty teos voi aiheuttaa välittömän ja yllättävänkin tunnereaktion, jokin toinen taas saada aikaan hitaammin hiipivän olotilan. Taide liikuttaa tai on liikuttamatta meitä tavoilla, joita emme itsekään aina oikein ymmärrä, saati osaa sanoittaa. Mitä ikinä teosten äärellä tunnemmekaan, voisimme kenties lähestyä niitä samalla asenteella kuin Juhani Linnovaaran teoksesta Utelias kurkisteleva, kiehtovan määrittelemätön olento: eteenpäin nojautuen, aistit auki. 

Näyttelyn nimi viittaa – Kari Cavénin monimerkityksisen teoksen lisäksi – tunteiden liukuvuuteen ja hetkellisyyteen. Myös näyttelyn teemat sulautuvat toisiinsa muodostaen risteäviä polkuja, joita jokainen voi astella omaa kokemustaan kuunnellen. Kokoelmateosten keruuseen ja esittämiseen liittyy aina vallankäyttöä; valinnoilla rakennetaan tulevaisuuden taidehistoriaa, ja sitä kautta käsitystämme ympäröivästä maailmasta. Nämä valta-asetelmat nivoutuvat osaksi niitä monia tulkintoja, joita eri ihmiset tekevät kohdatessaan näyttelyyn esille valitut teokset. Sekä museotyöntekijöiden että museokävijöiden tunteet kietoutuvat yhteen taiteen keskellä.

Amos Rexin hallinnoima Föreningen Konstsamfundetin taidekokoelma koostuu yli 6 000 teoksesta. Sen perustana on ollut liikemies, sanomalehtikustantaja ja taidemesenaatti Amos Andersonin (1878–1961) keräämä noin 400 teoksen kokoelma. Keväällä 2023 Yrjönkadulla avautuneessa kotimuseossa, Amos Andersons Hemissä, on esillä enimmäkseen vanhempia teoksia kokoelmasta. Amos Rexissä nyt nähtävien yli sadan teoksen ajallinen kaari ulottuu puolestaan 1960-luvulta nykyhetkeen saakka. Keskellä toista kupolisalia hohtaa myös uusi, osallistava tilausteos Spirit Systems of Soft Knowing taiteilijakollektiivi Keikeniltä. 

Henni Alftanin Rakas-teoksessa kysymyksen herättää käsi, joka haroo selin kääntyneen hahmon mustia hiuksia. Arvoituksellinen vihje toisen ihmisen läsnä- tai poissaolosta muodostaa maalaukseen vahvan tunnelatauksen. Oleellista onkin monesti se, mitä teoksessa ei näy – tunnelma, mielentila tai muisto, jonka se meille välittää. 

Myös mielellä on syvempi, pinnanalainen maisema, jota emme välttämättä paljasta heti muille. Tällä tasolla saatamme kokea esimerkiksi rauhattomuutta, yksinäisyyttä tai pelkoa jätetyksi tulemisesta. Ilmastokriisin keskellä moni kokee myös syvää toivottomuutta, joka ei jätä mieltä rauhaan. Roland Perssonin Maailman viimeinen hevonen vaikuttaa dystooppiselta kuvaukselta ekokatastrofin kokeneesta maailmasta, mutta ehkä tämä silikonilla päällystetty tulevaisuuden kauhukuva on ajankohtaisempi kuin uskallamme myöntää. 

Tunteet ohjaavat kaikkea tekemistä, ja pitkittyessään ne sulautuvat mielialoihin. Yksittäiset tunnetilat ovat kuitenkin ohimeneviä – ne eivät määrittele elämää pysyvästi. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa kokea tunteita, mutta tukahdutettuina ja sivuutettuina ne kuluttavat sekä kehoa että mieltä. Taiteen tekeminen ja kokeminen voi auttaa tunnistamaan, säätelemään sekä ymmärtämään tunteita, jotka voivat olla varsin abstrakteja ja vaikeita. 

Uskonnollisessa perheessä kasvanut Amos Anderson oli kiinnostunut katolilaisuudesta ja kirkkohistoriasta ja sisusti kotiinsa vuonna 1926 jopa kokonaisen kappelin taideteoksineen ja urkuineen. Tätä hengellisyydestä ammentavaa ajattelua jatkaa omalla tavallaan Jan Olof Mallanderin hiiliteos Wang, jonka edessä katse ikään kuin kääntyy sisäänpäin seuraillessaan toistuvia muotoja paperilla. Museon melu hiljenee taustalla ja mieli rauhoittuu. Sana wang merkitseekin tiibetinbuddhalaisuudessa rituaalia ja energiansiirtoa. 

Taide voi herättää kokijassaan hallitsemattomiakin tunteita ja liikutustiloja. Tunnetussa Stendhalin syndroomassa taiteen äärellä koettu elämys voi olla niin hurmiollisen voimakas, että siitä seuraa fyysisiä oireita, kuten pahoinvointia, itkukohtauksia tai sydämentykytystä. Tätä ihmisen oman ymmärryksen ylittävää kokemusta on verrattu niin jumalan kosketukseen kuin migreeniin, mutta lähtöpisteenä toimii yhtä kaikki taideteoksen aikaansaama tunne.  

Tunteiden määrittelemättömyys toistuu myös Kari Vehosalon maalauksen Työväenluokan korruptio (suurin on rakkaus) raamatullisessa asetelmassa, jossa on jotakin epämääräisen epämukavaa, samaan aikaan tuttua mutta vierasta. Teoksen valokuvantarkasti jähmettyneestä hetkestä on hahmotettavissa taidehistoriasta ja uskonnollisesta kulttuurista kumpuava merkitysten verkosto, joka luo kummia, vihjailevia sävyjään kuin varkain.

Stiina Saariston suurikokoisessa lyijykynäpiirroksessa Last Man Standing tarinan päähenkilö istuu vinksahtaneen lelukaupungin keskellä, metsäneläinten ympäröimänä. Ihmishahmossa yhdistyy sekä elämää jo pidempään nähnyt aikuinen että leluilla yhä leikkivä lapsi. Teoksen asetelmassa ja hahmon pistävässä katseessa on uhkaavia elementtejä, mutta samalla teos välittää lapsuudesta ja sen satumaailmoista tuttua tunnelmaa.  

Sana nostalgia merkitsi alkujaan koti-ikävää. Nykyään sillä tarkoitetaan laajemmin kaikenlaista kaipuuta menneeseen. Nostalgian kokemukseen liittyy usein haikeutta tai melankoliaa ja toisinaan alakuloakin, mutta myös positiiviset tuntemukset, kuten ilo, lämpö ja tunne rakastetuksi tulemisesta ovat monesti läsnä. Toisinaan nostalgiaa käytetään vaikuttamisen välineenä menneisiin aikoihin haikailevassa populistisessa tai kuluttajille suunnatussa puheessa.  

Kerta toisensa jälkeen samankaltaisina kohdattavat asiat ja tilanteet voivat tuntua tylsiltä ja puuduttavilta. Tosiasiassa elämä on täynnä jatkuvaa toistoa: kesälomia, harrastuksia, aamukokouksia, porkkanasosetta ja ulkoa opittuja iltasatuja. Rutiinien vastakohtana arkea rakentavat epäjärjestys, yllätykset ja asioiden ennakoimattomuus. Perttu Näsäsen maalauksessa Sik Sak 14 siniset elementit kaatuilevat neliöruutujen sisällä eri suuntiin. Geometrisen leikin keskellä kaaoskin on lopulta hallittua, katseen rajoissa tapahtuvaa.

Ajatuksien ja tunteiden ilmaiseminen kielen avulla voi tarkoittaa päiväkirjan kirjoittamista, voimasanojen käyttöä vasaran osuessa peukaloon, rakastavien hellittelynimien keksimistä lapselle tai vaikkapa oman mielipiteen ilmaisemista työpalaverissa. Kieli, monesti etenkin äidinkieli, punoutuu tunteisiin vahvana säikeenä, mutta tunteiden osoittamista palvelevat myös sanattomat kommunikaation muodot, kuten eleet ja ilmeet. 

Taiteilijakollektiivi Keikenin teoksessa Spirit Systems of Soft Knowing kommunikaatio ihmisten ja muunlajisten välillä toteutuu tuntoaistin ja sanattoman äänimaailman kautta. Tietoisuus kaikista niistä tavoista, joilla emme voi suoraan kommunikoida muiden olentojen kanssa, antaa tilaa hetken harmoniselle rinnakkaiselolle tai jopa yhteiselämälle toisten elollisten kanssa. Empaattinen yhteys voi yhtäkkiä tuntua jopa tärkeämmältä kuin asian perinpohjainen ymmärrys tai sanallistaminen. 

Sanattomasti viestivät myös Tommi Toijan Muukalaiset-teossarjan eksyneen oloiset hahmot, joihin ei voi olla jollain tasolla samaistumatta. Ympäristöään eri tavoin ihmettelevien veistosten kasvoilla vaeltavat tunteet tarjoavat meille eräänlaisen tragikoomisen pinnan, johon peilata itseämme. Toijan pikkuolentojen avulla voimme myötäelää ja käsitellä kipeitäkin asioita – yksin, mutta kuitenkin yhdessä.

Näköaisti asettuu taiteen kokemisessa usein etusijalle – muun muassa siksi, että näyttelytiloissa teoksiin saa harvemmin koskea. Muodostamme tulkintoja ja merkityksiä kuitenkin kaikilla käytössämme olevilla aisteilla. Materiaalien jättämät haptiset eli tuntoaistiin perustuvat muistijäljet ovat voimakkaita ja ohjaavat odotuksia myös taidetta katsottaessa. Yllättävä materiaalinvaihdos voi hämmentää, kun pehmeä onkin kovaa tai terävää, tai kun tuttu muoto ei sovellukaan totuttuun käyttötarkoitukseen. 

Materiaalikokeilut sekä olemassa olevien esineiden ja materiaalien hyödyntäminen inspiroi monien taiteilijoiden, kuten Kari Cavénin, työskentelyä. Musta tuntuu, toistaiseksi -teoksessa huomio kiinnittyy alkuun etenkin teoksen osien aineellisiin eroavaisuuksiin. Kielen monimerkityksisyydellä ilotteleva teosnimi avaa teokselle kuitenkin loputtoman määrän tulkintoja. Suomenkielisessä teosnimessä musta voi viitata sekä kokijaan, minään, että mustaan väriin. Teos yllyttää kuulostelemaan paitsi sitä, miltä itsestä juuri nyt tuntuu, myös sitä, mitä tuntemuksia värit ja materiaalit herättävät.  

Musta dominoi myös Oona Tikkaojan teoksessa Fungus. Kuin avaruudesta tipahtaneen veistoksen ruuveilla ja muttereilla koristeltu kumipinta, ja etenkin sen ominaistuoksu, voivat tuntua joistakin jopa vastenmielisiltä tai aiheuttaa epämukavan olon, toisille teos saattaa tarjota kutkuttavan hyvänolon tunteen – tai näitä kaikkia yhtä aikaa. Fyysiset tunne- ja aistireaktiot ovatkin varsin alkukantaisia tai hallitsemattomia, ja vastakkaisina pidetyt tunteet voivat esiintyä myös rinnakkain.

Keiken 
perustettu 2015 

 
Spirit Systems of Soft Knowing ༊*·˚ 
Pehmeän ymmärryksen henkijärjestelmät 
 
2023–2024 
 
silikoni, haptinen tekniikka, LED-valo, äänimaisema, kangas, puu, tyynyt, videomapping 

Kuva: Niclas Warius / Amos Rex
________________________________________________________________
 
Taiteilijakollektiivi Keikenin Spirit Systems of Soft Knowing ༊*·˚ -teos tutkii empaattisen yhteyden ja kommunikaation kurottautumista kohti muita mahdollisia lajeja ja olemassaolon muotoja. Tuntoaistiin nojaava tilallinen installaatio ammentaa kehon energiavirroista ja animismista, filosofiasta, jonka perusajatuksen mukaan kaikilla asioilla ja olioilla on sielu. Museokävijän kokemus sekä keholliset tuntemukset jatkavat ja täydentävät osallistavaa teosta. 
 
Kokija kutsutaan astumaan valoa hehkuvan ja verhoilla rajatun installaation sisälle. Simpukkamaisesti kiertyvässä tilassa kävijä pääsee levähtämään makuupaikoille, jotka muodostavat meditatiivisen ryhmän. Muotojen orgaanisuus jatkuu sänkyjen rypälemäisissä tyynyissä, joiden inspiraation lähteenä ovat luonnossa esiintyvät siemenkodat. Havainnon suuntautuessa ylös katon onkaloon, katse kohtaa värähtelevän tähtimäisen energialähteen, jonka kajo laskeutuu alas makuupaikoille.  
 
Kokemukseen johdattava opas auttaa pukemaan kävijälle fyysistä kehoa keinotekoisesti jatkavan teososan, silikonikohdun. Sinertävinä hohtavien kohtujen herkkä värähtely kokijan vatsaa vasten, yhdessä kuulokkeista korviin kulkeutuvien elämän äänien kanssa, avaa kanavan erilaisille mielikuvapoluille. 
Myös vedenalainen äänimaisema sekä ilmavirran mukana välkehtivä napanuoramainen yhteys makuupaikoilta kohti katon portaalimaista, sykähtelevää tähtisumua ovat osia pehmeän ymmärryksen henkijärjestelmästä. Teos pyrkii virittämään sanatonta yhteyttä olemassaolon eri muotoihin, joita verbaalisella tai älyllisellä tasolla ei välttämättä ole edes mahdollista tavoittaa. 
 
Aistien lisäys 
Kollektiivi käsittää kohdut niin sanottuina tietoisuusvälineinä, joita voidaan hyödyntää luomaan empaattinen yhteys tuntemattomaan. Teoksen taustatutkimuksen lähtökohtana on neurotieteilijä Paul Bach-y-Ritan tutkimus, jonka keskiössä on aistien lisääminen. Bach Y Rita havaitsi aivojemme neuroplastisuuden ansiosta aistiemme olevan mahdollista kytkeä uudelleen. Taiteilijat tutkivat, kuinka teknologian avulla voidaan luoda simulaatioita toisesta tietoisuudesta ja miten puettavaa teknologiaa hyödyntämällä on mahdollista vahvistaa kokonaisvaltaisia kokemuksia. 
 

Keiken-taiteilijakollektiivi 
Kollektiivin nimi on peräisin japanin kielen sanasta, joka tarkoittaa kokemusta. Eletty kokemus on Berliinissä ja Lontoossa toimivan ryhmän synergisen työskentelyn keskiössä. Eri diasporataustoista lähtöisin olevat taiteilijat Tanya Cruz, Hana Omori ja Isabel Ramos perustivat kollektiivin vuonna 2015. Keiken on kiinnostunut tietoisuuden ja olemassaolon luonteesta. Taiteilijoita kiehtovat vaihtoehtoiset tulevaisuuskuvat teknologian ja reaalimaailman välisissä risteymäkohdissa. Kollektiivi työskentelee teosten ja teemojen parissa, joissa eletty kokemus laajentuu usein todellisen maailman rajoja ylittäväksi ja toisenlaista spekulatiivista tulevaisuutta rakentavaksi. Kollektiivi käyttää välineinään elokuvan, pelaamisen, installaation, laajennetun todellisuuden (XR), lohkoketjun ja performanssin keinoja, kehittäen myös omia teknologiamuotojansa. 
 
Keiken voitti vuonna 2022 ensimmäisen Chanel Next -palkinnon ja työskentelee Somerset House -residenssissä Lontoossa. Heidän teoksiaan on viime aikoina ollut esillä taiteenareenoilla kuten: KANAL — Centre Pompidou; Bryssel (BE) Helsinki Biennial (FI), HAU Hebbel am Ufer, Berliini (DE) (2023), C/O Berlin (DE); Wellcome Collection, Lontoo (UK); ARKO Art Centre, Soul (KR); Julia Stoschek Collection, Düsseldorf (DE); Onassis, Ateena (GR); Photographers Gallery, Lontoo (UK) (2022); 2. Thaimaan biennaali (TH). 
________________________________________________________________

Spirit Systems of Soft Knowing ༊*·˚on toteutettu paikkasidonnaisesti osana teemallista tunteita käsittelevää kokoelmanäyttelyä. Teos on ensimmäinen Amos Rexin teknologiaa innovatiivisesti hyödyntävän ja kriittisesti tarkastelevan teosten sarjassa, joka toistunee noin kolmen vuoden välein. 
 

Teoksen tuotantotiimi: 

Luova johto ja päätaiteilijat: Keiken 
Tuotanto: Alexander Boyes 
Interaktiivisuuden suunnittelu: Edwin Dertien 
Silikonikohdun valmistus & suunnittelu: Chris Fitzpatrick 
Haptisten kohtujen äänimaailma & tilaääni: Waveovspace 
Installaation tilasuunnittelu: Sebastian Kite 
Videoprojektion visuaalinen suunnittelu: George Jasper Stone 
Studion hallinto: Hekate Studios 

Puettavan haptiikan ja silikonin perustutkimus ja kehittäminen yhteistyössä Ali Ball, Studio Above & Below, Lucy Page, agf HYDRA 2021-22 

Amos Anderson (1878–1961) oli liikemies, sanomalehtikustantaja sekä intohimoinen kulttuurin ystävä ja tukija. Hän vaikutti elinaikanaan Suomen taidekentällä tukemalla avokätisesti niin kuvataidetta kuin teatteriakin. Amos Andersonin perintö on mahdollistanut Amos Rexin synnyn ja toiminnan – hän on kokoelmiemme alullepanija. 

Anderson perusti yhdistyksen nimeltä Föreningen Konstsamfundet vuonna 1940 ajatuksenaan, että hänen kuolemansa jälkeen yhdistys mahdollistaisi taiteen tukemisen ja vaalimisen hänen mittavan varallisuutensa turvin. Anderson jätti koko omaisuutensa yhdistykselle tietyin ehdoin: hän määräsi testamentissaan perustettavaksi kaksi taidemuseota, yhden koti- ja toimistorakennukseensa Yrjönkadulle ja toisen Söderlångvikiin, Kemiönsaarella sijaitsevaan kesäpaikkaansa. Molemmissa museoissa tulisi esitellä hänen kokoelmassaan olevia tai siihen myöhemmin hankittuja teoksia. Anderson ehti kerätä kuolinvuoteensa 1961 mennessä yhteensä 438 taideteosta, maalauksia, veistoksia ja grafiikkaa, sekä erillisen mitalikokoelman. 

Yrjönkadulle avattiin vuonna 1965 museo, joka sai nimekseen Amos Andersonin taidemuseo. Kokoelma koostui tuolloin vanhasta eurooppalaisesta taiteesta, kotimaisesta taiteesta vuosisadan vaihteesta 1940-luvun loppuun sekä toisen maailmansodan jälkeisestä taiteesta. Samoihin aikoihin kokoelman kerryttämiseen luotiin säännöt, jotka määräsivät, että tulevaisuudessa kokoelmaa tuli kartuttaa vanhemmilla teoksilla vain poikkeustapauksessa, ja taidetta ennen 1910-lukua tuli kokonaan välttää. Hankinnoissa tulisi painottaa uusinta kotimaista taidetta; Konstsamfundetin tehtävä oli nimenomaan tukea suomalaista kuvataidetta ja eläviä taiteilijoita. Myöhemmin sääntöjä vielä tarkennettiin muun muassa painottamalla ostoissa teosten taiteellista laatua, isompia teoskokonaisuuksia ja suomenruotsalaisuutta.  

Museonjohtaja Bengt von Bonsdorffin pitkällä kaudella vuosina 1964–2001 kokoelmat karttuivat ripeästi ostoin ja lahjoituksin, noin 50–100 teoksella vuodessa. Jo 1960-luvun alussa ostettiin kokoelman ensimmäiset abstraktit teokset. Ne loivat pohjan hankintalinjalle, joka suosi nuorta ja kokeilevaa taidetta painopisteen ollessa erityisesti maalaustaiteessa, mutta myös taidegrafiikassa. Nykytaiteen ohella täydennettiin myös varhaisemman kotimaisen taiteen kokoelmaa, ja pian museolla olikin varsin kattava otos suomalaista modernismia. Kansainvälisyys näkyi ostoissa lähinnä ulkomaisena taidegrafiikkana, jota hankittiin museon omista näyttelyistä. Amos Andersonin taidemuseo hoiti kokoelmia vuoteen 2018, jolloin tehtävä siirtyi uudelle museolle, Amos Rexille. 

Nykypäivänä kokoelmaan kuuluu kaiken kaikkiaan reilut 6000 teosta. Kokonaisuus koostuu sekä Amoksen hankkimasta alkuperäisestä kokoelmasta että vuosien varrella tehdyistä uusista teoshankinnoista ja lahjoituksista. Oman lukunsa muodostaa museolle talletettu Sigurd Frosteruksen edustava kokoelma jälki-impressionistista taidetta, joka on tällä hetkelläkin jatkuvasti esillä Amos Rexissä. Mittava kokoelma Birger Carlstedtin taidetta sekä kuvanveistäjä Felix Nylundin monen sadan teoksen kokonaisuus ovat niin ikään yhä merkittävä osa kokoelmaa.  

Bengt von Bonsdorff ojensi museonjohtajan kapulansa huhtikuussa 2001 Kai Kartiolle, jolla oli taas omat näkemyksensä kokoelman kartuttamiseen. Tällä hetkellä elämme uuden aikakauden alkua Amoksen museoiden ja kokoelmien historiassa, sillä museonjohtajana on vastikään aloittanut Kieran Long. 

Kaj Martin, 

Intendentti 

Toimiessani Amos Andersonin taidemuseon johtajana vuosina 2001–2015 Konstsamfundet myönsi vuosittain ihan mukavan suuruisen määrärahan taidekokoelman kartuttamiseen. Näin taidehankinnat jatkuivat, vaikka kokoelmaa ei toiminnassa enää samalla tavoin priorisoitu kuin museon ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hankintoja tehtiin ennen kaikkea omista näyttelyistä. Yritin myös parhaani mukaan seurata Helsingin gallerioita, varsinkin marginaalisemmasta päästä, ja aloittelevia taiteilijoita. Huono omatunto seurasi, kun paljon jäi kiireessä näkemättä. Konstsamfundetin museolautakunta vahvisti kaikki hankintaehdotukset – tämä oli kuitenkin muodollisuus, käytännössä päätökset olivat minun. 

Kun Amos Rexin rakennustyöt alkoivat vuonna 2015, päätettiin keskittää kaikki resurssit siihen ja keskeyttää sekä taidehankinnat että lahjoitusten vastaanottaminen. Uuden museon valmistuttua hankintoja on toisinaan tehty omista näyttelyistä, ja pari merkittävää lahjoitusta on otettu vastaan. 

”Musta tuntuu, toistaiseksi” kuvastaa hyvin hankintapolitiikkaani. Ostin teoksen, jos sen ääressä tuntui siltä ja se sopi budjettiin. Olen edelleen ylpeä hankinnoistani, vaikka jälkeenpäin niitä katsellessani välillä ihmettelen mitä silloin ajattelin. Mutta silloin tosiaan tuntui siltä. 

Kai Kartio,  

Museonjohtaja 2001–2024

Kas tässä on Ou. Ou on siitä erikoinen, että se ilmestyy yleensä vain lapsille. Ou syntyi samaan aikaan kuin Amos Rex -museo ja asuu yhä siellä.

Onko sinulla omia havaintoja Ousta museolla? Vinkkinä, Oun löytää melko varmasti ainakin museon alakerran narikasta, jonne se on rakentanut pesän.

Museot keräilevät taidetta ja pitävät kokoelmastaan hyvää huolta. Onko sinulla jokin kokoelma? Mitä keräilet? Ou kerää kiviä, joita putoilee museovieraiden kengänpohjista.