Mennyt, nykyisyys ja mahdolliset tulevaisuudet kohtaavat palestiinalais-tanskalaisen taiteilijan Larissa Sansourin (s. 1973) tummanpuhuvassa näyttelyssä, joka avaa tilan uusille tavoille ajatella palestiinalaista historiaa, menetystä ja traumaa. Sansourin tarkoin hiotuissa videoteoksissa ja installaatioissa ajankohtaiset poliittiset aiheet kietoutuvat kuviteltuihin maailmoihin scifin, dokumentaarisen aineiston ja oopperan kerrontakeinoja hyödyntäen. Amos Rexissä esillä oleva kokonaisuus koostuu seitsemästä teoksesta vuosilta 2009–2022.    
 
Sansour hyödyntää scifin spekulatiivista kerrontatapaa kurkottaessaan tulevaisuuteen ja kokeellista visuaalisuutta käsitellessään Palestiinan lähes vuosisadan kestänyttä vaikeaa tilannetta. Teostensa kautta hän kuvittelee uudelleen hävityksen partaalla olevan kansakunnan ja kotimaansa historiaa. Taiteilijan oma eletty kokemus ja kulttuurinen perintö toimivat taiteellisen tuotannon lähteinä. Pohtimaan herättelevät teokset laajenevat yleismaailmallisiksi tutkimuksiksi surusta, muistista ja periytyvästä traumasta.   
  
Sansourin työskentelyn ja tuotannon keskiössä on taiteen ainutlaatuinen kyky luoda uutta tilaa ja maaperää ajattelulle ja tunteille, toimia äänenä vaietuille kertomuksille. Hän asuu Lontoossa, missä hän on jo pitkään työskennellyt yhdessä taiteilijan ja kirjailijan Søren Lindin kanssa. Näyttely on taiteilijan ensimmäinen laaja yksityisnäyttely Suomessa.  

Näyttelyssä on pimeää.

Näyttelyssä on liikkuvaa kuvaa ja monikanavaista ääntä, joka voi aiheuttaa kehollisia tuntemuksia.

Ethän koske teoksiin.

Haluatko syventyä näyttelyn teemoihin? Keskusteluoppaamme juttelevat mielellään lisää.

Lasten kartta tarjoaa näkökulmia näyttelyyn ja pientä tekemistä lasten kanssa vieraileville.

Terhi Tuomi: Teoksesi käsittelevät vallan epäsuhtia ja ääniä historiassa, mutta ammentavat myös omasta henkilöhistoriastasi ja eletystä kokemuksestasi. Mikä on taustasi? Mitkä kokemukset ovat muokanneet taiteellista työskentelyäsi? 

Larissa Sansour: Synnyin itäisessä Jerusalemissa ja vartuin Betlehemissä, Palestiinassa, joten olen kokenut apartheidin ja Israelin julman miehityksen omakohtaisesti. Olen läpi taiteellisen tuotantoni ollut kiinnostunut marginalisoitujen äänien esittämisestä ja pyrkinyt ymmärtämään, miten niitä sovitetaan läntisen maailman jaettuihin kertomuksiin. Pyrin oman työskentelyni kautta purkamaan näitä rakenteita ja kuvien väkivaltaisuutta. Valitettavasti Palestiinan ja palestiinalaisten äänien vääristely kävi minulle tuskaisen selväksi, kun muutin Iso-Britanniaan myöhäisellä 80-luvulla. Viime vuosikymmenellä vallitsi tunne siitä, että Palestiina ei ollut enää tabu, ja että maltillisempi ja monipuolisempi keskustelu oli nousemassa hitaasti esiin. Mutta nyt, Gazassa toteutettujen hirmutekojen valossa, ja ennen kaikkea läntisen maailman vastauksessa niihin, ajatus eteenpäin pyrkivästä sivilisaatiosta ja etiikaltaan alati jalostuvasta poliittisesta dialogista on kärsinyt suuren ja todella raskaan iskun. Sen sijaan, että tilannetta ja sen historiaa pyrittäisiin perusteellisesti ymmärtämään, yritykset hiljentää paitsi palestiinalaisten, myös kaikkien oikeudenmukaisuutta ja vastuuta puolustavien äänet eivät ole koskaan olleet selkeämpiä, ja tämä tosiasia ainoastaan rohkaisee ja innoittaa kaltaisiani palestiinalaisia taiteilijoita jatkamaan työskentelyä. 

TT: Olet siirtynyt 20-vuotisen taiteilijanurasi aikana kankaasta linssipohjaiseen työskentelyyn, aktivistisista teoksista suuren mittakaavan elokuvatuotantoihin. Mikä on saanut nämä muutokset aikaan? 

LS: Kouluttauduin alun perin maalaustaiteeseen ja työskentelin abstraktin ja esittävän taiteen parissa. Videokameroiden laajan saatavuuden myötä kiinnostuin ajan mittaa liikkuvasta kuvasta, suurilta osin myös kasvavan kiinnostuksen vuoksi Palestiinan poliittista tilannetta kohtaan. Siirtymä tapahtui pian sen jälkeen, kun lähdin yliopistosta, ja sattui samaan aikaan toisen Palestiinan intifadan, kansannousun, kanssa, joka pakotti minut ja muut palestiinalaiset taiteilijat yrittämään ymmärtää ei antanut minulle ja muille palestiinalaisille taiteilijoille muuta mahdollisuutta kuin yrittää ymmärtää todistamaamme. Kamerasta tuli väline kauheuksien dokumentoinnille, jota ajoi tarve arkistoida ja tallentaa jotain, joka tuntui olevan poispyyhkiytymisen partaalla. Alkuun elokuvallinen lähestymistapani oli dokumentaarinen, tallensin ihmisiä ja paikkoja, keskusteluja ja toisaalta miehityksen arkkitehtuuria. Pian tuo lähestymistapa kuitenkin tuntui jättävän monia keskeisiä aiheita tutkimatta, joten käännyin fiktion puoleen tutkiakseni käsitteitä, jotka jäivät usein välittömien julmuuksien varjoon. Huomasin pian, että näkökulman muuttaminen tulevaisuuteen tarjosi tarvittavan etäisyyden nykyisyyteen, jotta saatoin purkaa palestiinalaisen olemassaolon kokemuksen haasteita. Scifi sallii nykyisyyden kommentoinnin eri kulmasta, ja tämän lähestymistavan omaksumisen jälkeen tuotantoni ovat laajentuneet niin visuaalisessa kuin käsitteellisessä mielessä. 

TT: Työskentelet yhteistyölähtöisesti, usean eri alan ammattilaisten kanssa, sekä syvällisessä taiteellisessa dialogissa tanskalaisen kirjailijan ja taiteilijan Sören Lindin kanssa. Voisitko avata yhteistyön merkitystä?

LS: Koska työskentelen pääasiassa elokuvan parissa, yhteistyö on oleellista uusien teosten kehittämisessä kehitykselle. Varhaisissa teoksissani oli hyvin rajattu työryhmä, näyttelijöinä toimivat ystävät ja perheenjäsenet, oli vain yksi kamera, ja editoin materiaalin itse. Mutta kun tuotannoista tuli monimutkaisempia, ydintyöryhmä laajeni orgaanisesti. Pääyhteistyökumppanini on Sören Lind, joka työskenteli varhaisten teosteni taustalla tuottajana ja kuvaajana. Heti, kun projektit alkoivat vaatia laajempaa kehitystä, Sören alkoi kirjoittaa käsikirjoituksia, kun minä työstin visuaaleja, ja ryhdyimme ohjaamaan teoksia yhdessä. Nykyään ydinryhmämme on kasvanut entisestään, ja siihen kuuluu tuottaja, elokuvaaja ja erikoistehosteiden valvoja. Tämän ryhmän kesken suurin osa projekteista saa hahmonsa, mutta pääasiallinen käsitteellinen ja visuaalinen tuotanto on aina minun ja Sörenin käsissä. 

Elokuva on niin kokonaisvaltainen hanke, että se vaatii yhteistyötä. Se on oleellista prosessin kannalta. Ja se merkitsee tietenkin myös siitä tiukasta otteesta luopumista, jota moni taiteilija luontaisesti suosii. Vaikka se johtaa tiettyyn kontrollin menetykseen, teos hyötyy aina keskustelusta ja hienosäädöstä laajemmassa foorumissa, joten jaetusta vastuusta ja sitoutumisesta on tullut keskeinen osa työskentelytapaani. Kun teoksista on tullut yhä kunnianhimoisempia, tuotantotiimit ovat myös kasvaneet – In Vitrossa oli yhteenlaskettuna yli 80 henkilön työryhmä, useissa kansainvälisissä lokaatioissa. Kun niin moni ihminen yhdistää voimansa luodakseen teoksen yhdessä, se on todella palkitseva kokemus. 

TT: Näyttelysi Amos Rexissä sisältää teoksia viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Teoksiasi on ensimmäistä kertaa esillä maanalaisessa kammiossa – miten tila ja konteksti vaikuttavat teoksiisi? 

LS: Kuten kuvittelen muidenkin taiteilijoiden tuntevan, kun he käyvät ensi kertaa Amos Rexissä, tila herättää kunnioitusta ja tuntuu täydellisesti räätälöidyltä esille tulevalle teoskokonaisuudelle. Tilojen koko itsessään kutsuu suuren kokoluokan installaatioita ja elokuvia saavuttamaan koko potentiaalinsa. Mutta, ennen kaikkea, arkkitehtuuri täydentää esillä olevien teosten keskeisiä tärkeimpiä yksityiskohtia. Elokuvateokseni In Vitro sijoittuu maanalaiseen bunkkeriin, armottomaan brutalistiseen tilaan, jossa päähenkilö pyrkii jättämään pian taakseen maanalaisen piilopaikkansa ja muuttamaan maan päälle. Suuri pyöreä veistos, Monument for Lost Time (Menetetyn ajan muistomerkki) sopii hyvin yhteen kaartuvan katon täplikkään pinnan ja pyöreiden kattoikkunoiden kanssa. Ja oopperateos As if No Misfortune Had Occurred in the NIght soi nyt omassa maanalaisessa konserttisalissaan, kaikuen tilan avaruudessa, joka korostaa menetyksen, historian ja perityn trauman teemoja. Teokset välittävät usein klaustrofobian ja eristyksen tunteita, joita maanalainen tila sekä peilaa että vastustaa, vahvistaen vastentahtoisen maanpaon tunnetta, antaen teosten samalla hengittää.

TT: Poliittinen aiheisto näkyy teoksissasi. Näyttelyssä kohtaamme suuren, mustan pallon, teoksen The Monument for Lost Time, joka muistuttaa näkymättömiin tai sanomattomiin jääneistä asioista, joita emme voi paeta ja jotka meidän on kohdattava. Onko Palestiinan murheellinen kehityskulku vaikuttanut suhteeseesi varhaisempiin teoksiisi? 

LS: Kyllä, ehdottomasti. Viime vuosina työskentelyni on keskittynyt muistiin, menetykseen ja perittyyn traumaan, jotka ovat kaikki Palestiinan historiaa kokoavia värittäviä käsitteitä. Käsittelen menneisyyden tragedioita, ja koska nykyisyys kuuluu menneisyyteen, korostuu teoksissani menetys jatkuvana ja toistuvana asiana jonkin yhden tietyn tapahtuman sijaan. on menneisyyttä, siinä on aina ollut tietty abstraktiuden aste, joka korostaa menetyksen kaavaa sen sijaan, että osoittaisi suoraan mihinkään yhteen tiettyyn tapahtumaan. Mutta nyt käynnissä oleva tragedia vain osoittaa, että palestiinalaisen menneisyyden traumat eivät koskaan ole nykyhetkeä kauempana. Se, mitä nyt todistamme, on sietämätöntä, ei ainoastaan viattomien ihmishenkien menetyksen, vaan ihmiskunnan eettisen turmeluksen kannalta. Kun nyt katson aikaisempia teoksiani, näen ne kokonaan uudessa valossa, yhä ajankohtaisempina. Tietyt dialogin sirpaleet osat on kirjoitettu yhtä lailla suremisen surun kuin aavistuksen hengessä, mikä itsessään vain vahvistaa Palestiinassa tehtyjen julmuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien toistuvuutta. 

TT: Mikä tulee olemaan seuraava matkasi - mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla, ja ovatko viimeaikaiset tapahtumat vaikuttaneet tuleviin projekteihisi tai suunnitelmiisi? 

LS: Palestiinassa käynnissä oleva tragedia on vaikuttanut työskentelyyni monin tavoin, kuten, uskoakseni, suurimpaan osaan palestiinalaisista taiteilijoista. Näyttelyitä on peruttu, teoksia on sensuroitu, rahoitusta on yhä vaikeampi saada. Mutta samaan aikaan myös uusia tilaisuuksia uusiakin mahdollisuuksia ottaa kantaa ja esittää teoksia on noussut esiin. Viime vuodet olen keskittynyt pääasiassa kehittämään kokopitkää elokuvaa, jatko-osaa In Vitrolle. Elokuvan lähtökohtana on In Vitron tavoin suuri katastrofi, ja kerronta keskittyy jälleenrakennukseen - kaiken menetetyn, maan, kaupunkien, ihmisten, perinteiden ja muistojen perustavanlaatuiseen ja kokonaisvaltaiseen uudelleenluomiseen. Olen keskittynyt muutaman viime vuoden aikana pääasiassa kehittämääni kokopitkään elokuvaan. Se on jatko-osa In Vitrolle, jonka tavoin elokuvan lähtökohtana on suuri katastrofi. Kerronta keskittyy jälleenrakennukseen, perustavanlaatuiseen ja hyvin radikaaliin kaiken menetetyn uudelleenluomiseen: maan, kaupunkien, ihmisten, perinteiden ja muistojen. Tämänhetkisen tragedian valossa tuo lähtökohta saa kokonaan uuden merkityksen, kun teoksen fiktiivinen katastrofi ei näyttäydykään enää lainkaan fiktiivisenä.  

Tämän projektin merkitys on myöskin kasvanut, kun elokuvan viitekehys, sen keskiössä oleva suru, muisti ja jälleenrakennus, näyttävät ajankohtaisemmilta kuin koskaan. Kokopitkän elokuvaprojektin lisäksi työskentelen myös suuren komission parissa Wereldmuseumiin Amsterdamissa. Odotan myös tätä projektia innolla, sillä se tutkii melko unohdettua vaihetta Palestiinan historiassa, nimittäin Betlehemin kaupallista kukoistusta 1800-luvun lopulla, suurta lupauksen ja kunnianhimon aikakautta. Ja jälleen, vaikka se saattaa vaikuttaa historiallisesti etäiseltä, tästä projektista on tullut minulle entistä tärkeämpi, sillä se kertoo jälleen yhdestä poispyyhitystä kappaleesta Palestiinan historiaa. Elokuva maalaa muotokuvaa kansasta ja valtiosta, joka on pullollaan potentiaalia, jonka brittiläinen mandaatti ja sitä seurannut Israelin miehitys lopulta särki. 

Monument for Lost Time  
Menetetyn ajan muistomerkki  
 
2019  

veistos  
halkaisija 4,8 m  
materiaalit: betoni, metalli, maali 
audio 4.1. 
 
Courtesy of Larissa Sansour, Søren Lind  

Suuri, musta ja pyöreä kappale odottaa näyttelytilassa katsojaa järkähtämättömänä, suorilta katseilta piiloutuneena. Liikkumattoman muistomerkin ympärillä soi matalataajuisiin värähtelyihin perustuva ääni, joka asettuu trauman lailla syvälle kehoon. Veistos on niin musta, ettei se heijasta lainkaan valoa ja synnyttää optisen illuusion. Näköaistiin nojautuen on lähes mahdotonta hahmottaa syvän mustuuden kolmiulotteisuutta, mikä korostaa sen läpitunkevaa uhkaavaa olemusta, johon on vaikean tunteen tavoin hankala tarttua. 

Monument for Lost Time nähtiin ensimmäisen kerran yhdessä In Vitro -videoteoksen kanssa 58. Venetsian taidebiennaalissa vuonna 2019. Sansour toteutti Tanskan taidesäätiön tilaaman teoskokonaisuuden yhdessä tanskalaisen kirjailijan ja käsikirjoittajan Søren Lindin kanssa. Videoteoksessa mystinen pallo toistuu fiktiivisenä ja psykologisesti latautuneena objektina, kun taas näyttelysalissa videon objekti muuntuu fyysiseksi tosiasiaksi, kuin perityn trauman ruumiillistumaksi. Monumentti seisoo laatoitetulla jalustalla. Laattojen kuviointi toistuu In Vitron kohtauksessa, jossa tyttö istuu lattialla kodissaan, jonka he yhdessä äitinsä kanssa joutuvat jättämään katastrofin tuhotessa koko kaupungin. 

In Vitro  
Lasissa 
 
2019  

2-kanavainen videoteos, 28’  
audio 7.2 
 
Courtesy of Larissa Sansour, Søren Lind  
 
In Vitro on arabiankielinen mustavalkoinen scifi-videoteos, joka sijoittuu ympäristökatastrofin kärsineeseen raamatulliseen Betlehemin kaupunkiin. Kaupungin alla sijaitsee hylätty ydinreaktori, joka on muutettu valtavaksi suojapaikaksi ja hedelmätarhaksi. Siellä joukko tieteilijöitä valmistautuu palauttamaan elämän maan päälle ennen maailmanloppua kerättyjen perintösiemenien avulla. Teoksen latinankielinen nimi In Vitro tarkoittaa kirjaimellisesti “lasissa”. Se viittaa tieteellisiin toimenpiteisiin, jotka tapahtuvat elävän kehon ulkopuolella, keinotekoisessa tilassa. Tuomalla tapahtumat ekokatastrofin jälkeiseen aikaan, Sansour asettaa teoksensa meille kaikille läheiseen kontekstiin. 
 
Kaksikanavaisen videon intensiivinen dialogi käydään hedelmäpuutarhan perustajan, vanhaa ja mennyttä aikaa edustavan Dunian sekä tämän nuoren seuraajan Alian välillä. Uutta aikaa ja mahdollisuutta edustava Alia on Dunian kuolleen tyttären klooni. Alia on syntynyt ja kasvanut laboratoriomaisissa olosuhteissa maan alla, eikä hän ole koskaan nähnyt kaupunkia, jonka hänen on määrä istuttaa ja asuttaa uudelleen.  
 
Teoksessa aika ei näyttäydy lineaarisena, vaan kaikki eri aikakerrostumat ovat yhtäaikaisesti läsnä. In Vitro jatkaa Sansourin tutkimuksia menetyksestä, perinnöstä ja peritystä traumasta ja pureutuu epigenetiikkaan, tieteenalaan, joka tutkii perinnöllisen tiedon ja ympäristön vaikutusten siirtymistä seuraaville sukupolville geenien tasolla. Teoksessa Alian muistot menneisyydestä eivät ole hänen omiaan, vaan siirrännäisiä henkilöltä, jonka hän on korvannut. Dialogi kiertää kehää menneen ja tulevan välillä: kuinka paljon menneisyyttä ja muistoja on arvokasta viedä eteenpäin, ja kuka sen määrittelee? 

As If No Misfortune Had Occurred in the Night  
Ikään kuin mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut yöllä 
 
2022 
 
3-kanavainen videoteos, 21'   
audio 7.2.4 
 
Courtesy of Larissa Sansour, Søren Lind 
 
As If No Misfortune Had Ocurred in the Night tuo kiinnostavan lisän Sansourin tutkimuksiin trauman periytymisestä ja epigenetiikasta. Sen keskiössä on traumaa, menetystä ja surua käsittelevä arabiankielinen ooppera, joka esitetään mustavalkoisena kolmen ruudun projektiona kuin alttaritriptyykki. 
 
Teoksessa kuultava aarian esittää palestiinalainen sopraano Nour Darwish ja sen on säveltänyt libanolilainen säveltäjä Antony Sahyoun. Teos pohjautuu itävaltalaisen Gustav Mahlerin Kindertotenlieder-sävellykseen ja palestiinalaiseen perinnelauluun Al Ouf Mash'al. Kantaesityksen vuonna 1905 saanut Mahlerin Kindertotenlieder perustuu runoilija Friedrich Rückertin runokokoelmaan, jonka hän kirjoitti kahden lapsensa kuoleman jälkeen. Valituslaulussa Al Ouf Mash'al palestiinalaisnainen suree ensimmäisen maailmansodan aikana ottomaanien armeijaan värvätyn rakastajansa menetystä. Teoksessa kaksi eri musiikkiperinnettä sekoittuu yhteen, kutoen kauniin valituslaulun yli sadan vuoden surulle. 
 
Rapistuneessa kappelissa kuvatussa oopperassa rinnastuvat tietokonepohjaisin erikoistehostein luodut maailmat sekä arkistomateriaali ensimmäisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Teoksessa on käytetty Lontoossa sijaitsevan Imperial War Museumin dokumentaarista materiaalia, joka sisältää kohtauksia Palestiinasta brittiläisen mandaatin alkuvaiheesta ja taisteluista ottomaanien valtakuntaa vastaan. 
 
Oopperan loppukohtauksessa laulaja upottautuu altaaseen ja värjää vaaleat vaatteensa perinteisen palestiinalaisen surutavan mukaisesti indigon sävyisiksi. Sävy on muita pigmenttejä fyysisesti kestävämpi. Kuten suru, niin myös indigo kestää aikaa haalistumatta. Teoksen maailma valuu kappelista näyttelysaliin indigon sinisillä verhoilla rajautuvan installaation muodossa, jossa altaan päällä roikkuu ketjuilla katosta hiljaisia puunrunkoja, kuin paloiteltuja ruumiita.

Archaeology in Absentia 
Poissaoleva Arkeologia 
 
2016 
 
10 veistosta,  
20 cm x 10 cm 
materiaali: pronssi 

4 valokuvaa, inkjet print 30cm x 40 cm 
1 valokuva 60cm x 80cm 

 
 
Courtesy of Larissa Sansour, Søren Lind  
 
Archaeology in Absentia (suom. Poissaoleva arkeologia) on veistosinstallaatio, joka koostuu kymmenestä pronssisesta ammuksen jäljennöksestä. Kukin ammus avautuu kahtia, ja sisältä löytyy levy, jolle on kaiverrettu koordinaatit: pituus- ja leveysaste. Koordinaatit johtavat sijainteihin Palestiinan ja Israelin maaperässä, joihin taiteilija on haudannut perinteisin palestiinalaisen vastarinnan kuvioin käsin maalattuja posliinilautasia. Veistosten yhteydessä esitetään sarja näissä sijainneissa otettuja valokuvia. 
 
Sansour hautasi paikallisten taideinstituutioiden avustuksella alun perin 15 fyysistä lautasta teoksen koordinaatein merkittyihin paikkoihin muun muassa Jerusalemin, Betlehemin, Ramallahin, Akkin, Haifan, Jerikon, Jaffan, Nasaretin kaupunkeihin sekä Kuolleellemerelle.  Teoksen ammuskapselit on mallinnettu kylmän sodan aikaisesta venäläisestä ydinpommista. Fabergén munan tavoin avautuvat pomminkuoret ja niiden sisältämät koordinaatit edustavat arkeologisia esineitä niiden poissa ollessa. 
 
Archaeology in Absentian veistokset antavat muodon ajatukselle aseistetusta arkeologiasta, jota käytetään alueellisten kiistojen ratkaisemiseen ja vahvistamaan historiallista oikeutusta maan omistamiseen. Arkeologisia löydöksiä on kautta historian käytetty vahvistamaan vallalla olevia kertomuksia. Veistosten esillepano viittaa perinteiseen museokäytäntöön, jossa arvokas artefakti on säilytettynä vitriinissä, historiallisena todisteena menneestä. Tämän teoksen kohdalla vitriiniin on kuitenkin asetettu sijaintikoodi esineistöön, joita ei ole vielä kaivettu maan alta - viittauksena tulevaan historiaan. 
 
Teoskonsepti on sidoksissa samassa tilassa esillä olevaan videoteokseen In the Future They Ate From the Finest Porcelain.

In the Future They Ate From the Finest Porcelain 
Tulevaisuudessa he söivät hienoimmasta posliinista 
 
2016  

1-kanavainen videoteos, 28' 
Audio stereo 
 
Courtesy of Larissa Sansour/Søren Lind  
 

In the Future They Ate From the Finest Porcelain on scifin, arkeologian ja politiikan leikkauspisteeseen asettuva videoteos. Se tutkii myyttien ja kertomusten vaikutusta historian, totuuden ja kansallisten identiteettien muodostumiseen ja yhdistelee elokuvallista kerrontaa ja tietokoneanimaatiota. 

Tarina seuraa vastarintaryhmää, joka kaivaa maan alle posliiniastiaston palasia aikomuksenaan luoda uusi, fiktiivinen kansa tulevaisuuden arkeologien löydettäväksi. Ryhmä pyrkii vaikuttamaan vallalla olevaan kertomukseen historiallisista tapahtumista ja mahdollistaa tulevien sukupolvien vaatimukset omaan maahansa: kun haudattu posliini kaivetaan esiin, se toimii todisteena kuvitteellisen kansan olemassaolosta.  Teos pureutuu historian ja vallan kysymyksiin: kuka saa kirjoittaa historiaa, kenen äänet pääsevät kuuluviin?  
 
Teoksen dialogi käydään psykiatrin ja vastarintaa tekevän ryhmän naisjohtajan välillä. Hypnoottisissa maisemissa ja latautuneissa henkilökuvauksissa ilmenee monia eri viittauksia Palestiinan kulttuurihistorian kuvastoon. Osa näistä, kuten posliinilautasiin maalattu Keffiyeh-kuvio, toistuu myös Archaeology in Absentia -veistoskokonaisuudessa. Mutta toisin kuin veistossarjassa, perinteisin kuvioin maalatut lautaset ottavat videoteoksessa visuaalisesti tilaa. Taivaalta tippuvat suuret ammukset muistuttavat museon vitriinissä olevia pronssisia veistoksia, mutta koordinaattien sijasta niiden sisään on kätketty tulevaisuuden todistusaineistoa, hienointa posliinia, joka sataa peittäen hehkuvan maiseman maanpinnan. Teokset yhdessä vievät ajatukset tarinankerronnan voimaan: kuinka kauan kestää, että fiktio muuttuu historialliseksi faktaksi? 

Nation Estate  
kansakunnan kiinteistö 
2012  

1-kanavainen video, 9'  
audio 
 
Courtesy of Larissa Sansour  

Nation Estate on scifin kuvastoon sijoittuva videoteos, joka tarjoaa mustalla huumorilla höystetyn, mutta puhtaan dystooppisen lähestymistavan Lähi-idän poliittiseen pattitilanteeseen. Teoksessa yhdistyy tietokoneavusteisesti luotu maailma, elävät näyttelijät sekä arabimainen elektroninen ääniraita. Tarina ehdottaa vertikaalista ratkaisua itsenäiseen Palestiinaan: siinä palestiinalaisilla on oma valtionsa yhden jättimäisen pilvenpiirtäjän muodossa, nimeltään Nation Estate.  
 
Katsoja seuraa Sansourin itsensä esittämää päähenkilöä rautatieasemalta kerrostalon 21.kerrokseen, Betlehemiin. Pilvenpiirtäjän hissin mainoksissa vaihtelevat erilaiset palestiinalaisia koskevat yhteiskunnalliset ja poliittiset kysymykset koskien mm. vedensaantia ja matkustusrajoituksia. Teoksen tieteiskuvaston virittämissä tiloissa vilahtaa viittauksia tärkeisiin maamerkkeihin, kuten Jerusalemissa sijaitseva Al-Aqsa-moskeija ja Betlehemin Jeesuksen syntymäkirkko. Tarina vie katsojan päähenkilön kotiin, jossa vilisee erilaisia kulttuurisia viitteitä mm. kirjontaan, ruokaan ja kansallisiin symboleihin. Asunnon lasiseinästä avautuu laaja maisema, jota voi nappia painamalla muuttaa näkymäksi Jerusalemiin. 
 
Massiivisen rakennuksen eri kerroksiin on sijoitettu kaikki Palestiinan kaupungit sekä yhteiskunnan eri osa-alueet. Viimeinen koko Palestiinan kansa voi elää yhdessä rauhallista elämää - kuitenkin yhä muurien sisäpuolella.

A Space Exodus  
Avaruuden Exodus  

2009   

videoteos, 5'  
audio 
 
Courtesy of Larissa Sansour  

Teos siirtää omintakeisesti Stanley Kubrickin ikonisen 2001: Space Odyssey -elokuvan kuvaston Lähi-idän kontekstiin. Kubrickin vuonna 1968 valmistuneen tieteisfiktioelokuvan tunnistettava musiikki muuntautuu arabimaisiksi säveliksi, jotka sopivat Sansourin avaruudelliseen visuaaliseen maailmaan. 

Tarina seuraa taiteilijaa itseään mielikuvituksellisella matkalla maailmankaikkeuden halki, Kubrickin esille nostamat teemat ihmisen evoluutiosta ja teknologisesta kehityksestä seuraavat mukana. Sansour esittää teoksessaan kuitenkin uudenlaisen ajatuksen ensimmäisestä palestiinalaisesta avaruudessa, viitaten Neil Armstrongin kuuhun laskuun vuonna 1969. Taiteilija sanoittaa historiallista tapahtumaa uudelleen: ”pieni askel palestiinalaiselle, suuri harppaus ihmiskunnalle.”  
 
A Space Exodus tarjoaa spekulatiivisen vaihtoehdon palestiinalaisten omaksi alueeksi. Ehkä avaruudesta voisi vihdoin löytyä paikka, joka olisi palestiinalaisten, vain yhden lipun alla.

Familiar Phantoms  
Tuttuja aaveita   
 
2023  

elokuva, 42'  
 
Courtesy of Larissa Sansour, Søren Lind   

Familiar Phantoms on kokeellinen dokumentaarinen lyhytelokuva muistista, historiasta ja traumasta. Teos tutkii fiktion ja tarinoiden vaikutusta muistin muodostumiseen ja tulkintaan. Se yhdistää sulavasti elokuvakerrontaa, erikoistehosteita, perhealbumin kuvia sekä arkistokuvaa. Näistä palasista ja aukoista muodostuu illuusion ja tosiasioiden narratiivinen kudelma. 
 
Lyhytelokuva on Sansourin tähän mennessä henkilökohtaisin teos ja sen inspiraationa on toiminut taiteilijan oma sukuhistoria ja lapsuus Betlehemissä. Verkkaiset, liukuvat kohtaukset ja tiheään leikatut kollaasit tavaroista, muistoesineistä, perhekuvista ja Super 8 –filmikameralla kuvatusta materiaalista vuorottelevat teoksessa, joka on kuvattu studion lisäksi rapistuneessa kartanossa. Leikkaus ja visuaalinen ilme jäljittelevät muistin toimintaa; samat kuvat, esineet ja tilat toistuvat ja etsivät merkityksiään ja paikkaansa fragmentaarisessa kollaasissa, kuin vielä nimeämättömät aaveet.  
 
Familiar Phantoms esitetään näyttelyn yhteydessä screeninginä keväällä 2025. Lisätietoa tapahtumasta päivitetään Amos Rexin kotisivuille.