Helmikuussa 2022, kolme kuukautta ennen Pesä -näyttelyn avajaisia, vastaava kuraattori Itha O’Neill ja taiteilija Tadashi Kawamata istuivat alas keskustelemaan taiteilijan työskentelystä ja tulevasta ulkoilmanäyttelystä Amos Rexissä.
Videopuheluna käyty keskustelu tallennettiin podcastiksi “Loppua ei ole, on vain prosessi”. Voit liittyä seuraamme kuuntelemalla englanninkielisen podcast-jakson tai lukemalla tämän keskustelusta litteroidun artikkelin.
Itha O’Neill [IO]: Hei Tadashi! Tervetuloa podcastiin! Kuinka voit ja missä olet?
Tadashi Kawamata [TK]: Olen kunnossa, en ole vieläkään sairastunut koronaan. Olen Pariisissa, olen asunut täällä viimeiset neljätoista vuotta.
[IO]: Aivan, olet siis työhuoneellasi Pariisissa. Näenkin taustalla tekemiäsi luonnoksia ja pienoismalleja. Sinut tunnetaan parhaiten ulkoilmaan tehdyistä tilapäisistä veistosinstallaatioista sekä puusta tai muista kierrätysmateriaaleista valmistetuista teoksista. Milloin löysit oman äänesi taiteilijana? Sinähän aloitit taidemaalarina, eikö niin? Voitko kertoa hieman matkastasi maalauksesta kuvanveistoon?
[TK]: Kyllä, se tapahtui kauan sitten, kun opiskelin Tokion taideyliopistossa. Suoritin maalauskursseja. Olin kuitenkin allerginen öljyväreissä käytetylle öljylle, mikä aiheutti minulle pahoja iho-ongelmia. Niinpä välttääkseni öljyväreillä maalaamisesta käytin toisinaan akryyli- tai vesivärejä, mutta joskus allergiani oli niin paha, ettei minulla ollut edes kuvaa työstettäväksi. Usein vain seisoin valkoisen maalauspohjan edessä maalaamatta mitään. Saatoin piirtää, mutta en maalannut. Eräänä päivänä koulun ateljeessa seistessani maalauspohjieni edessä aloinkin järjestellä pohjia rakennelmiksi, jopa kymmenen kappaletta kerrallaan. En silloin ajatellut työtä installaationa. Ajattelin vain, että se on erilainen esittämisen tapa. Tämä oli siis ensimmäinen yritykseni käyttää maalauspohjia tilassa.
[IO]: Eli aloit siis käyttää maalauspohjia tilallisesti sen sijaan, että olisit maalannut niille.
[TK]: Juuri niin.
[IO]: Olet kuvaillut osallistumisestasi 40. Venetsian biennaaliin käännekohtana taiteellisessa työskentelyssäsi. Voitko kertoa hieman tästä muutoksesta?
[TK]: Se oli vuonna 1982, olin vielä tohtoriopiskelijana Japanissa. Olin 28-vuotias ja mitä suurimmassa määrin taidekoululainen. Silloin minut kutsuttiin Venetsian biennaaliin. Se oli ensimmäinen suuri kansainvälinen näyttely, johon osallistuin. Olin erittäin kunnianhimoinen ja vietin Venetsiassa kaksi kuukautta kokoamassa puista rakennelmaa Japanin paviljongin sisä- ja ulkopuolelle. Vuonna 1982 Venetsian biennaalissa ei kuitenkaan vielä ollut juuri lainkaan installaatioita tai vastaavaa. Enimmäkseen esillä oli maalauksia ja esittäviä veistoksia, kuten Barry Flanaganin jänisveistos tai Julian Schnabel ja Bad Painting -liike. Olin täysin pettynyt. Ajattelin, ettei se ollut hyvä hetki teokselleni. Biennaalin jälkeen jäin puoleksi vuodeksi Eurooppaan matkustelemaan ja miettimään tosissaan, mitä minun oikein pitäisi tehdä. Minusta tuntui silloin, että en pystynyt olemaan taidemaailmassa eikä minun pitäisi olla taiteen valtavirrassa, sillä työskentelyni ei vain sopinut siihen aikaan. Minun oli selvitettävä, miten voisin työskennellä museo- ja galleriamaailman ja taidekeskeisten instituutioiden ulkopuolella. Palasin Japaniin, jossa aloin työskennellä Apartment Projects -hankkeen parissa. Se oli kokonaan itse rahoitettu projekti, jonka myös tuotin itse. Tämä oli minulle uusi lähtökohta: paikalliset ulkoilmainstallaatiot ja yksityiset projektit.
[IO]: Olit pettynyt kokemukseesi Venetsiasta, sillä koit sen keskittyvän liiaksi maalauksiin. Aloit sitten muokata itsellesi omaa paikkaa taidemaailmassa, sen ulkopuolella. Muutto apurahan turvin New Yorkiin [vuonna 1983] ohjasi sinua eteenpäin taiteellisessa työskentelyssäsi. Kertoisitko siitä?
[TK]: No, voin kertoa ainakin sen, että Venetsian biennaalin avajaisissa tapasin ohimennen Alana Heissin, New Yorkin [MoMan] PS1:n johtajan. Tiesin, että PS1 oli kiinnostava vaihtoehtoinen tila, jossa oli syntynyt monia erittäin hyviä projekteja. 1980-luvun puolivälin New Yorkissa oli valtavasti graffiteja ja East Villagessa tapahtui paljon. Hylättyjä rakennuksia oli edelleen melko runsaasti. Huumeita oli paljon, ja mafia oli kaikkialla. Se oli hyvin pelottavaa ja vaarallista, mutta olin erittäin innoissani etenkin graffitikulttuurista. En ollut kiinnostunut graffiteista [tageista] metroissa tai mistään sellaisesta. Pidin todella paljon kaduilla maalaamiseen liittyvästä laittomuudesta, ja siitä toiminnallisuudesta. Tapasin joitakin näistä taiteilijoista, ja he tosiaan työskentelivät täysin galleria- ja museomaailman ja kaikkien taideinstituutioiden ulkopuolella. He todellakin halusivat muokata julkista tilaa. Minua kiinnosti tämä laittomuus. *nauraa
Se linkittyi hyvin vahvasti sen hetkiseen työskentelyyni. Tapasin siellä monia Keith Haringin ja Jean-Michel Basquiat’n kaltaisia taiteilijoita. Monet kuuluisat taiteilijat olivat vielä elossa ja työskentelivät. Tämä oli minun kokemukseni 1980-luvun New Yorkista. Olin siellä melkein kolme vuotta. Inspiroiduin todella paljon myös kodittomista ihmisistä ja heidän itselleen rakentamista asumuksista, sillä olin jo aiemmin kiinnostunut Brasilian faveloista. Venetsian jälkeen osallistuin São Paulon taidebiennaaliin. Näin siellä kuinka faveloita rakennettiin. Kuten tiedät, favelat ovat myös laittomia. Ihmiset rakentavat niitä ja varastavat sähkön, veden, kaiken. Tämä on juuri minun tyyliäni. Tiedätkö, *nauraa, näen itseni ihmisenä, joka rakentaa faveloita tai asumuksia kodittomille, tai jotain sellaista.
[IO]: On kiinnostavaa, miten pystyt hyvin yksinkertaisilla menetelmillä tekemään jotain todella osuvaa. Näillä olemassa oleviin rakenteisiin kiinnittyvillä rakenteilla luot pintojen välisiä kontrasteja, jotka saavat meidät pohtimaan, mikä on arvokasta, minkä pitäisi tai ei pitäisi olla olemassa. Se on varsin yksinkertainen mutta samalla erittäin tehokas menetelmä. Keksitkö tämän siis New Yorkissa?
[TK]: Olin jo ennen New Yorkia aloittanut Japanissa tämäntyyppisiä projekteja, jotka liittyivät laittomaan toimintaan kaduilla tai julkisessa tilassa [katutaiteeseen]. Nämä rakentuivat spontaanisti romumateriaalista tai roskasta. Idea oli siis samankaltainen. Kävin usein kävelyillä ja keräilin materiaalia, josta rakentelin asioita. Se oli kuin luonnostelua.
[IO]: Nopeita luonnoksia, ikään kuin interventioita kaupunkitilaan.
[TK]: New York ei niinkään ollut lähtöpiste. Olin jo alkanut työskennellä tähän tapaan Venetsian jälkeen. Vuonna 1983 aloin työskennellä Apartment Projects -hankkeen parissa. Se oli lähtöpisteeni, jonka jälkeen päätin jatkaa tähän suuntaan. New Yorkissa tutustuin graffitikulttuuriin ja laittomaan [katutaide-] toimintaan julkisessa tilassa. Tunsin yhteyttä siihen kaikkeen.
[IO]: Palataan vielä tapaasi käyttää kierrätettyjä materiaaleja. Mutta puhutaan ensin Pesästä, Amos Rexin ulkoilmanäyttelystä kesällä 2022. Kaksi vuotta sitten Amos Rex kutsui sinut toteuttamaan julkisen taideteoksen. Kerro tästä prosessista ja, siitä miten päädyit rakentamaan pesän.
[TK]: Teoksen muoto muistuttaa pesää, mutta oikeastaan se ei ole lainkaan pesän kaltainen. Sain ajatuksen kiinnittää puista kierrätysmateriaalia savupiippuun [Lasipalatsinaukiolla], sillä tämä elementti, savupiippu, on Amos Rexin rakennuksen symboli. Lisäksi Lasipalatsinaukio on varsin outo ja vieras maisema, ja sen arkkitehtuuri on hyvin omalaatuista. Aloitan aina paikasta, sitten syntyy ajatus. Siispä savupiippu ja maisema ovat hyvin omalaatuisia, ja jotain, mihin voisin kiinnittää asioita. Myöhemmin ideasta tuli kuin pesä, mutta lähtökohtana oli ajatus kiinnittää puista jätemateriaalia tähän savupiippuun. Ajattelin, että Suomessa olisi helpointa kerätä puuta, koska teidän maanne on jonkinlainen puu-maa, niin ajattelin. *nauraa
[IO]: Me tosiaan käytämme paljon puuta. Lisäksi aukio itsessään on kuin pesä. Ajattelitko sitä? Lasipalatsinaukiolle astuessa tuntee irtautuvansa ympäröivistä vilkkaista kaduista, kuin pääsisi turvapaikkaan. Oliko sinulla tällaisia ajatuksia?
[TK]: No, linnuthan tekevät pesiä kaupunkitilaan, savupiippuihin, katoille. Minulle sillä on vahva symboliarvo: pesä keskellä kovaa kaupunkiympäristöä muodostaa jyrkän kontrastin. Se myös vihjaa esimerkiksi luonnosta, keinotekoisista asioista, ihmisistä, ja monenlaisista asioista. Pesä on minulle vahvasti symbolinen. Muotona se on hyvin orgaaninen ja myös hyvin biologinen. Se on kuin loiseläin, siis sen tapa toimia, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
[IO]: Palataan kohta tähän ajatukseen loiseläimestä. Ajattelin pesänrakennusta, koska pesät ovat kaikkein alkeellisimpia asumuksia, ja lisäksi pesä on improvisoitu rakennelma. Mikä rooli improvisaatiolla on työskentelyssäsi? Miten siitä tuli keskeinen osa työskentelyäsi?
[TK]: Oikeastaan en ole taiteilijana mikään improvisoija. Valmistelen huolella. Teen aina pienoismallin tai luonnoksen. Mutta käytän romumateriaalia, josta rakentaessa ei voi tehdä yksityiskohtaisia suunnitelmia. Kaikki riippuu aina siitä, kuinka paljon materiaalia saan käyttööni. Minun on mietittävä, miten sommittelen materiaalin. Sillä jos suunnittelen kaksimetrisistä lankuista koostuvan teoksen, mutta minulla onkin ainoastaan 50 senttimetrin lankkuja, mitä minä sitten teen? Teen aina päätöksiä paikan päällä teoksen rakentamisen aikana. Tätä kutsutaan improvisaatioksi, mutta ei se oikeastaan ole sitä, vaan pikemminkin on kyse sattumasta ja materiaalien saatavuudesta.
[IO]: Se on eräänlaista kontrolloitua improvisaatiota, ja kierrätysmateriaalien käyttäminen tuo sattumanvaraisuuden osaksi prosessia. Miten keksit alkaa käyttää kierrätettyjä materiaaleja? Liittyykö näiden materiaalien käyttö enemmän arkkitehtonisen tilan kommentointiin vai taloudellisiin kysymyksiin, tai liittyykö siihen kenties ympäristönäkökohtia? Vai kietoutuvatko nämä kaikki yhteen?
[TK]: Kaikki liittyy yhteen, myös taloudelliset kysymykset, tietenkin, kysehän on kierrätysmateriaalista. Suurin osa on puuta, koska taustani on maalaustaiteessa, enkä hallitse metallin tai kiven työstämisen tekniikoita. Niinpä vasaroiminen ja ruuvaaminen sujuvat helpoiten. Kerään käytettyjen huonekalujen kaltaista materiaalia, koska siinä on tuntuma ihmisen toiminnasta. Se ei ole samanlaista kuin uusi täysin käsittelemätön puu. Käytetyt materiaalit kantavat mukanaan ihmisten historiaa. Joka kerta, kun menen paikan päälle keräämään materiaalia, kerään kyseisen paikan asukkaiden historiaa. Koska en tiedä paikasta mitään, en tunne sieltä ketään. Minun on opeteltava tuntemaan kaupunki ja siellä asuvat ihmiset. Kaiken tämän voin todellakin lukea kerätystä materiaalista.
[IO]: Materiaalista usein näkee sen aiemman käyttötarkoituksen. Ei vaikuta siltä, että pyrkisit peittämään niiden tarkoitusta. Teoksissasi voi nähdä tuoleja, omenalaatikoita ynnä muuta. Pidän myös siitä, että puhut materiaalin kantamasta inhimillisestä läsnäolosta. Olet kuvannut olemassa oleviin rakenteisiin kiinnittyviä teoksia loiseläimiksi. Sana loiseläin tuntuisi viittaavaan johonkin, joka on vaarallista tai haitallista, aivan kuin isäntäeliötä uhkaava syöpä. En kuitenkaan näe teoksissasi tällaista haitallisuuden vaikutelmaa. Sinun maailmassasi loiseläin on sankari, ketterä ja ovela. Sopiiko Pesä tähän kategoriaan? Minusta pesä tuntuu paljon lohdullisemmalta metaforalta.
[TK]: Minulle taide merkitsee toimintaa jonkin asian uudelleenlöytämiseksi. Käytän syöpää metaforana, koska syöpä kasvaa spontaanisti tavallisesta solusta. Sitten se kasvaa omana kokonaisuutenaan, mutta kuitenkin sitä isännöivän eliön sisällä. Siinä mielessä Pesä on kuin loiseläin. Mutta on olemassa kahdenlaisia loiseläimiä, hyödyllisiä ja haitallisia. Haitallinen loinen yrittää päästä eroon omasta kehostaan, kun taas hyödyllinen loinen pyrkii elämään yhdessä, rinnakkain isäntänsä kanssa. Minusta se on oikein hyvä metafora maailmalle, jossa elämme. Erilaisista taustoista tulevat ihmiset elävät täällä rinnakkain, ja heillä kaikilla on omat ajattelutapansa, omanlaisensa tietämys, erilainen historia ja niin edelleen. Meidän on pysyttävä yhdessä. *nauraa. Me olemme kaikki loiseläimiä. Me tarvitsemme eläimiä, me tarvitsemme ihmisiä, ruokaa, kaikenlaista. Me siis olemme jo loiseläimiä. Bakteerit syövät bakteereja, ja ihmisetkin syövät bakteereja ja niin edelleen.
[IO]: Olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Työskentelyssäsi on myös tällainen antelias puoli. Teet usein yhteistyötä paikallisten yhdistysten ja asukkaiden kanssa. Pesä syntyi yhteistyössä paikallisen Kierrätyskeskuksen kanssa, joka keräsi käytöstä poistuneet huonekalut installaatiota varten. Avaat jatkuvasti taiteellista toimintaasi yleisölle ja käsityöläisille. Prosessissasi on yhteisöllinen tunnelma, et ole taiteilija norsunluutornissa. Mikä on mielestäsi yhteistyön merkitys?
[TK]: En tiedä mitään paikasta, ihmisistä, maasta tai muustakaan. Olen pelkkä vierailija, täysin ulkopuolinen. Miten siis voin oppia tuntemaan kaupungin ja sen ihmiset? Se käy hyvin helposti kutsumalla paikallisia ihmisiä työskentelemään kanssani. Kuuntelen aina asukkaita ja haluan tietää, mitä he ajattelevat. Nautin todella paljon kuuntelemisesta, keskusteluista ja ajatusten vaihtamisesta. Tämän prosessin vaiheen jälkeen voimme työskennellä yhdessä, kyse on siis yhteistyöstä. Haluan todellakin oppia tuntemaan paikan ja ihmiset. Minun työni on kaupungin tutkimista, maaperän historian tutkimista [arkeologiaa]. Opin paljon ihmisiltä, en niinkään taidemaailmasta. *nauraa
[IO]: Olet kertonut, ettei työskentelylläsi ole loppua, on vain prosessi. Mitä tarkoitat sillä?
[TK]: Katsohan, minä prosessoin ja työskentelen kaiken aikaa. Menen paikan päälle ja työskentelen tiimin kanssa. Joka päivä vasaroin ja rakennan. Sitten tulee avajaispäivä, ja seuraavana päivänä menen uuteen paikkaan, jossa sama juttu alkaa alusta: materiaalien keruu, ihmisten kanssa puhuminen ja sitten rakentaminen. Sen takia tuntuu, kuin olisin työskennellyt melkein 40 vuotta yhden ja saman projektin parissa. Rakennan ja puran jatkuvasti, rakennan ja puran. Se on samanlaista kuin materiaalin kiertokulku. Vaikka se tapahtuu eri maissa, eri kaupungeissa, eri ihmisten kanssa, minä teen kuitenkin samaa asiaa. Saatan rakentaa erilaisen muodostelman tai käyttää eri materiaaleja, mutta joka tapauksessa lopulta puran sen, ja sitten jatkan työskentelyä toisessa paikassa. Vähän niin kuin, jos lyöt pääsi ja saat kuhmun. Kun kuhmu on parantunut, kehosi näyttää aivan samalta kuin ennenkin. Mitään ei siis menetetä, eikä mikään katoa. Minä vain kerään ja heitän pois, kerään taas, ja sitten heitän pois, rakennan ja puran. Se on kiertokulkua. Kyse on totaalisesta prosessista, joka ei koskaan lopu tai tule valmiiksi. Aivan kuin buddhalainen kuva, ajatus jälleensyntymästä. Synnyt, kuolet ja synnyt uudestaan, kuin loputon jatkumo.
[IO]: Jälleensyntymä on eräänlaista pysyvyyttä. Sinun työskentelysi on monella tapaa väliaikaisempaa kuin useimmat taideteokset. Se on sinun valintasi, ja olet tässä mielessä vastavirrassa, sillä monet taiteilijat tavoittelevat pysyvyyttä. Sinä et välttämättä tee niin. Kuinka tärkeää sinulle on jättää jälki, vai hyväksytkö sen, että osa työskentelystäsi vain katoaa?
[TK]: Vaikka installaationi pysyisivät pystyssä sata vuotta, sanoisin silti “tämä on väliaikaista”. Sillä materiaali muuttuvat, kuten tiedät. Kaikki inhoavat käyttää puuta julkisissa veistoksissa, sillä puu ei ole kyllin kestävää. Se aina kostuu ja halkeilee ja niin edelleen. Ihmisten on huollettava sitä. On siis aina kysymys myös ylläpidosta. Yhdestä Sveitsissä olevasta installaatiostani paikalliset asukkaat saavat viiden vuoden välein äänestää, haluavatko he purkaa vai pitää sen. Jos he päättävät pitää sen, vaurioituneet osat korvataan uudella puulla. Se on nyt ollut nähtävillä 20 vuotta, eli teos on kunnostettu neljä kertaa. Tämä on erittäin mielenkiintoinen tapa ajatella pysyvyyttä. Se ei ole ikuisesti pysyvää, vaan ainoastaan niin pitkään kuin ihmiset välittävät työstäni. Taiteilijana tämä on minulle paras tapa tehdä teoksiani. Mikä sitten on väliaikaista? Minun elämäni on väliaikaista, samoin kuin sinun, kaikkien on kuoltava.
[IO]: Väliaikaisuudessa on kyse näkökulmasta. Kaikki on väliaikaista. Mikään ei ole pysyvää.
[TK]: Se on ihmisyyteen liittyvä fantasia. Todellisuus on väliaikaista, kaikkien on kuoltava.
[IO]: Kuolema on ainoa pysyvä asia. Ehkä pysyvyys ei olekaan niin tavoiteltava asia. Ennen kuin lopetamme tämän podcastin, kysyisin vielä, onko jotain mitä tahdot sanoa näyttelyvieraille?
[TK]: En halua antaa vastauksia, en halua sanoa "sinun pitäisi katsoa niin tai näin". Joskus elämässä tarvitsemme erilaisia tapoja tehdä asiat. Olen aika erikoinen tyyppi ja ulkopuolinen. En oikeastaan välitä mistään, mutta kun ryhtyy tekemään tällaista, on annettava muiden vastata itse kysymyksiin ja ajatella asioita. Siinä oikeastaan kaikki.
[IO]: Yhdessä tapaamisessa kysyimme työstäsi ja ajatuksistasi, ja sanoit: "pidän tavallisesta, mutta hieman erilaisesta". Kuvaako tämä mielestäsi sinua?
[TK]: Se on täsmälleen, mitä minä olen. Juuri niin minä elän ja työskentelen.
[IO]: Onpa hienoa, että saimme tämän naulan kantaan juuri podcastin lopuksi. Tadashi, paljon kiitoksia hienosta keskustelusta. Kuulijoille on varmasti muodostunut käsitys ainutlaatuisesta taiteellisesta työskentelytavastasi. Kiitos, että tulit tähän podcastiin.
[TK]: Kiitos.
Artikkeli on litteroitu versio podcastista “Loppua ei ole, on vain prosessi”, joka nauhoitettiin helmikuussa 2022, kolme kuukautta ennen näyttelyn avautumista. Tekstiä on muokattu selkeyden ja luettavuuden parantamiseksi.