Sigurd Frosteruksen jälki-impressionistinen taidekokoelma on ollut talletettuna Amos Andersonin taidemuseoon jo lähes 25 vuoden ajan. Kokoelman omistaa Sigurd Frosteruksen säätiö, jonka perustivat vuonna 1988 Frosteruksen tyttäret Johanna Weckman ja Clara Ekholm vaaliakseen isänsä muistoa, taidekokoelmaa ja henkistä perintöä. Frosteruksen hyvin henkilökohtaisen näkemyksen kautta kokoelma tarjoaa kävijöillemme katsauksen 1900-luvun Suomessa orastavaan modernismiin. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla toiminut taidekeräilijä on etupäässä tunnettu Helsingin keskustassa sijaitsevan Stockmannin tavaratalon arkkitehtina. Frosterus oli kuitenkin suorastaan epätavallisen monipuolinen ja lahjakas kulttuuripersoona; hän oli myös esseisti, kriitikko, taideteoreetikko ja intohimoinen väriasiantuntija. Hänen kiinnostuksensa taiteeseen oli laajaa ja piti sisällään eri taiteenlajeja ulottuen aina renessanssista nykyaikaan asti. Siitä syystä onkin sopivaa, että hänen kokoelmansa saa oman salin Amos Rexin rakennuskokonaisuudesta, jossa uusi ja vanha kohtaavat sekä arkkitehtuurissa että näyttelyohjelmistossa. Sigurd Frosteruksen taidekokoelma on tärkeä osa museon pyrkimystä tuoda esiin taiteen elinvoimaisuutta ja erilaisia ilmentymiä halki aikojen. Amos Rex yhteistyössä Sigurd Frosteruksen säätiön kanssa esitteleekin taidekokoelman upouuden kodin suurella ilolla.

Sydämellisesti tervetuloa Sigurd Frosterus -saliin!

Kai Kartio, museonjohtaja

1876

Syntyy 4. kesäkuuta Asikkalassa, Hämeessä insinööri Theodor Frosteruksen ja Ida Frosteruksen (os. Carp) ensimmäisenä lapsena.

1895–1896

Valmistuu ylioppilaaksi Nya Svenska Läroverket -poikakoulusta ja aloittaa taidehistorian ja estetiikan opinnot Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa (nyk. Helsingin yliopisto).

1899–1902

Suorittaa filosofian maisterin tutkinnon pääaineinaan taidehistoria ja nykyiskansain kirjallisuus 1899. Valmistuu arkkitehdiksi Suomen Polyteknillisestä Opistosta (nyk. Aalto-yliopisto) 1902 ja perustaa arkkitehtitoimiston (1902–1906) opiskelutoverinsa Gustaf Strengellin kanssa.

1903–1904

Työskentelee Henry van de Velden suunnittelu- ja arkkitehtitoimistossa Weimarissa. Tutustuu siellä eurooppalaisen kolorismin tunnetuimpien taiteilijoiden teoksiin ja niiden keräilijöihin. Debytoi taidekriitikkona Helsingfors-Posten -lehdessä, jossa puhuu modernin taiteen puolesta 1903. Osallistuu Helsingin rautatieaseman suunnittelukilpailuun Eureka-ehdotuksella 1904. Julkaisevat Gustaf Strengellin kanssa kirjoituksen Arkitektur. En stridskrift våra motståndare tillägnad (1904), jossa he arvostelevat Eliel Saarisen voitokkaan rautatieaseman kilpailuehdotuksen kansallisromanttista tyyliä.

1906–1907

Julkaisee H. G. Wells (1906) -kirjan. Naimisiin Emmy von Kraemerin kanssa. Hankkivat häämatkallaan Paul Signacin maalauksen Seine, Grenelle (1899), josta tuli Frosteruksen kokoelman ensimmäinen dokumentoitu hankinta.

1908–1911

Arkitekten-lehden päätoimittaja. Tytär Johanna syntyy 1908 ja tytär Clara 1909. Muuttaa 1910 perheineen piirtämäänsä taloon osoitteessa Töölönkatu 7. Rakennustyylin esikuvana oli rationaalinen art nouveau vähine koristeineen.

1912

Ensimmäinen suomalainen taiteilijaryhmä, Septem, perustetaan.

Frosterus oli ryhmän johtavia voimia yhdessä taiteilija Magnus Enckellin kanssa ja puolusti ns. puhtaalla paletilla maalaamista.

1914–1915

Luopuu taidekritiikkien kirjoittamisesta ja keskittyy arkkitehtuuriin ja esseistiikkaan. Matkustaa Englantiin, missä tapaa taidekriitikko ja taiteilija Roger Fryn 1914. Frosteruksen kokoelman ensimmäinen näyttely Ateneumissa 1915. Julkaisee kirjat Olikartade skönhetsvärden ja Moderna vapen, deras uppkomst och utveckling (1915).

1916–1917

Saa tehtäväkseen laatia Stockmannin tavaratalon piirustukset 1916 (rakennus valmistui kuiten- kin vasta 1930). Julkaisee esseekokoelman Regnbågsfärgernas segertåg (1917), jossa painottaa puhtaan maalaustaiteen ideaa ja valomaalauksen asemaa.

1918–1930

Perustaa Ole Gripenbergin kanssa yhteisen asuntosuunnitteluun keskittyvän arkkitehtuuritoimiston (1918–1935). Kaikkein tunnetuin työ on toimiston toteuttama kerrostalokortteli Helsingin

Taka-Töölössä, nk. Gripenbergin kortteli. Väittelee tohtoriksi aiheesta väriprobleema maalaustaiteessa 1920. Julkaisee Skyskrapan hägrar (1922) -kirjan. Muuttaa 1927 perheineen suunnittelemaansa klassisismia edustavaan taloon osoitteessa Töölönkatu 12. Julkaisee Jorden krymper, jorden växer (1930) -kirjan.

1935–1946

Julkaisee Stålålderns janusansikte och andra essäer -esseekokoelman 1935. Frosteruksen taidekokoelma esillä Taidehallin 14 yksityiskokoelmaa uudempaa kotimaista taidetta -näyttelyn yhteydessä 1936. Julkaisee Nordiskt i dur och moll (1946) -kirjan.

1950–1955

Nimitetään Suomen taideakatemian kunniajäseneksi 1950. Kokoelma esitetään Galerie Artekissa 1955.

1956

Kuolee kotonaan Helsingissä 2. maaliskuuta.

1994

Frosteruksen kokoelma talletetaan Amos Andersonin taidemuseoon. Talletuksesta vastaa Frosteruksen tyttärien vuonna 1988 perustama Sigurd Frosteruksen säätiö. Kokoelmaan kuuluu 99 maalausta, 14 piirrosta, 10 grafiikanvedosta ja 12 keramiikkaesinettä.

Pointillistisen maalaustyylin kehittäjäksi kutsutun ranskalaisen Paul Signacin teos Seine, Grenelle on Frosteruksen kokoelman ensimmäinen dokumentoitu hankinta. Sigurd ja Emmy Frosterus tekivät häämatkan Weimarin kautta Venetsiaan vuonna 1907. Matkallaan he ostivat tämän uusimpressionistisen maalauksen ystävähintaan Frosteruksen oppi-isältä, arkkitehti Henry van de Veldeltä.

Esittävä väritutkielma on jaettu kahteen osaan: yhtäällä vallitsee uljas ja uusi teollinen maailma proomuineen, tehdassiluetteineen ja piipuista nousevine savu-kiehkuroineen, kun taas toisaalla kalastajat harjoittavat perinteistä elinkeinoaan rannalta ja pienistä veneistään käsin. Uuden ajan merkit hallitsevat, kuin savustaen vanhaa maailmaa ahtaammalle, alati kutistuvaan tilaan maalauksen reunalle.

Teoksessa muodot hahmottuvat väritäplien kautta. Väreilevää taivasta vasten siintää kymmenen vuotta aikaisemmin Pariisin maailmannäyttelyä varten rakennettu Eiffel-torni. Vieressä, aivan Grenellen sillan kupeessa, New Yorkin kuuluisan Vapaudenpatsaan pienikokoisempi jäljennös ojentaa soihtuaan.

Alfred William Finchin maalauksen Höyrylaivoja rannikolla toisiinsa sulautuvien värikenttien peittämä ilma on painavaa ja kontrastit häivytetty pehmeään pointillismiin, joka ulottuu aina teoksen kehyksiin asti. Sinistä paksua höyryä tupruttava laiva antaa kiinnekohdan katseelle, joka muuten saattaisi harhailla rannikkomaisemaan viskeltyjen alusten sekä hiekan, veden ja taivaan välillä.

Suomessa vuodesta 1897 aina kuolemaansa saakka asuneesta belgialais-englantilaisesta Finchistä tuli Sigurd Frosterukselle hyvä ystävä sekä tärkeä taiteilija. Myös muotoilijana tunnettu Finch muutti Suomeen johtamaan taiteilija Louis Sparren perustaman Iris-tehtaan keramiikkaosastoa. Myöhemmin hän toimi Taideteollisen keskuskoulun keramiikanopettajana, ja Iris-yhtiön kaaduttua vuonna 1902 hän tarttui jälleen myös siveltimeensä, useamman vuoden tauon jälkeen.

Magnus Enckellin maalausten ohella Finchin teokset muodostavat kokoelman selkärangan ja Finchiä onkin sanottu avaimeksi Frosteruksen esteettiseen maailmaan.

A.W. Finch oli lisäksi eräänlainen välittäjähahmo Suomen ja Euroopan taidemaailmojen välillä. Frosterus sai hänen kauttaan uransa ja näkemystensä kannalta käänteentekevän harjoittelupaikan Henry van de Velden arkkitehtitoimistossa vuonna 1903.

Frosteruksen kokoelman vanhimpaan öljyvärimaalaukseen vangitun raikkaan tuulenvireen miltei tuntee ihollaan, kun katselee auringonkajossa hehkuvia vaahtopäitä. Korkealle sijoitetussa horisontissa näkyy purjehtivia aluksia, mutta lähempänä aallokossa keinuvan pienen, syvyysvaikutelmaa korostavan veneen purjeet on laskettu alas. Rantaan lyövät mainingit. Ulappa ja taivas pilvirykelmineen muodostavat erilaisia kenttiä, joiden siveltimenvedot korostavat teoksen maalauksellisuutta.

Merimaisema on belgialaisen Théo van Rysselberghen vanhempaa tuotantoa, hän maalasi sen ennen siirtymistään täyspointillistiseen tyyliin. Maalauksessa on kuitenkin jo nähtävissä tuleva muutos: pilkut ja täplät ovat hahmottumassa ja värit ovat lähes puhtaat. Esittävyys on riisuttua, van Rysselberghe vaikuttaa olleen kiinnostuneempi värin, valon ja liikkeen tutkimisesta kuin veneiden yksityiskohtaisemmasta kuvaamisesta. Taiteilija kuului samaan nuorista radikaaleista maalareista koostuvaan Les Vingt -taiteilijaryhmään kuin sen perustajajäsen A.W. Finch sekä muiden muassa Auguste Rodin ja Paul Signac.

1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Magnus Enckell kävi läpi kokeilevaa vaihetta maalaustyylissään, siirtyen tummista ja synkistä väreistä valoisampaan ja puhtaampaan palettiin. Eurooppalaisessa taidemaailmassa elettiin mullistusten aikaa; modernistisessa ajattelussa arvioitiin uudelleen taiteen roolia ja taiteilijat alkoivat kyseenalaistaa esittävyyttä taiteen ensisijaisena tehtävänä. Suomen osasto Pariisin syyssalongissa vuonna 1908 sai ristiriitaisen vastaanoton. Osasto ihastutti osaa kävijöistä, mutta näyttäytyi toisille ikävänä ja mitäänsanomattomana. Monet taiteilijat ottivat kritiikistä onkeensa ja alkoivat tutkia uutta ranskalaista maalaustaidetta ja puhtaiden värien mahdollisuuksia.

Magnus Enckell ja taidekriitikko Sigurd Frosterus seisoivat eturivissä modernismin aallon lyödessä suomalaisen taidemaailman yli. Vuonna 1909 Frosterus kääntyi Enckellin puoleen, jotta tämä maalaisi muotokuvan hänen vaimostaan Emmystä. Kesällä maalatussa ”valkoisessa muotokuvassa” malli on suunnannut kauriinkatseensa yli ulapan. Valkoinen auringonvarjo yhdessä valkoisen kesäleningin kanssa tekee maalauksesta valoisan ja ilmavan, ja tarjoaa kontrastin värikkäälle taustalle. Enckelliä viehätti ajatus siitä, että hän maalaisi muotokuvan ulkona luonnossa. Hän valokuvasi mallinsa ja teki ahkerasti luonnoksia, mutta tehtävä alkoi kuitenkin turhauttaa häntä, eikä hän ollut tyytyväinen lopputulokseen. Vuotta myöhemmin hän yritti uudestaan, tällä kertaa sisätiloissa. Uudessa muotokuvassa taiteilija säilytti joitakin elementtejä alkuperäisestä versiosta, kuten esimerkiksi violettiin ja keltaiseen taittavan varjoisan mäntymetsän, jonka hän yksinkertaisti koristeelliseksi, sateenkaaren väreissä hohtavaksitaustaksi.

Päivä painuu kohti iltaa ja leikit rauhoittuvat. Myöhäiskesän illan okranvärinen valo heittää pitkiä sinisiä varjoja hiekkarannalle. Lepäävä poika katselee hajamielisenä toveriaan, joka heittää voimiensa takaa kiveä tyyneen merenpintaan. Maalaus syntyi Suursaarella, suositussa kesäpaikassa Kotkan edustalla, missä Magnus Enckell ja Verner Thomé viettivät kesän 1910. Kummallakin taiteilijalla oli työssään meneillään intensiivinen värivaihe, ja he kuvasivat yhä uudelleen ja uudelleen pohjoisen kesän valoa suoraan tuubista puristetuin puhtain värein. Heidän tulkintansa samasta rantanäkymästä eroavat kuitenkin toisistaan merkittävästi: huolellisine ja viimeisteltyine täplineen Thomé seuraa leikkivien poikien kuvauksessaan ankarampaa uusimpressionistista suuntausta kuin riippumattomammin maalaava ja vapaammin pensseliä käyttävä Enckell.

Taivas ja meri on maalattu lyhyin, katkonaisin siveltimenvedoin, kun taas etualan figuurit ja kivenmurikat on kuvattu elegantein pitkin viivoin. Taiteilija tasapainottelee työssään hiljattain sisäistämiensä pointillismin ja puhtaan paletin sekä itselleen tyypillisten pitkien linjojen ja symbolistiselta kaudeltaan tuttujen alastontutkielmien välillä. Poikia rannalla lasketaan yhdeksi tärkeimmistä suomalaisen kolorismin merkkiteoksista.

Ranskalaisen taiteilijan Louis Valtat’n merimaisema vuodelta 1902 on tutkielma vastavalosta. Taustalla majesteettinen Cap Nègre nousee auringossa välkehtivästä, kiehuvasta Välimerestä. Ultramariinin, mintunvihreän, keltaisen, violetin ja valkoisen sävyin Valtat kuvaa vaahtoavia tyrskyjä, jotka lyövät raivokkaasti etualan kallioita vasten. Valo, joka putoaa vinosti alaspäin vasemmalta oikealle, heittää varjoja maalauksen keskiosan kallioiden sekä naishahmon taakse. Vastavalo korostaa dramaattista tunnelmaa, mutta estää syvyysvaikutelman syntymistä litistämällä kuvaa. Valtat luokin vaikutelman etäisyydestä ilmaperspektiivin avulla: etualan tummat kalliot sekä siirtymä horisontissa siintävään ultramariiniin vuorenhuippuun vahvistavat tunnetta syvyydestä. Samalla hahmo etualalla voimistaa sitä edelleen antamalla maisemalle mittasuhteet.

Valtat säilyttää vastavalon litistävän erityispiirteen kuitenkin tietyissä kohdin, kuten kuvatessaan kiivaita aaltoja, jotka nälkäisesti nuolevat naisen esittävien ja puhtaan abstraktien siveltimenvetojen välimaastossa liehuvia hameenhelmoja.

Sigurd Frosterus kirjoitti ranskalaisen Pierre Bonnardin maalauksessa ”väriaarteiden lepäävän kuin samettia vasten”. La Siesten tunnelma onkin rauhallinen, mutta utuisen vihreissä sävyissään myös runsas; teoksesta löytää joka kerta uusia yksityiskohtia. Valkopukuisen hahmon lepohetkeä puutarhassa vartioi tuolin ja pelargonien takana varjossa makoileva koira. Loppukesän viipyilevä tunnelma taittuu harmaaseen ja violettiin.

Samaa sävyasteikkoa on nähtävissä myös Magnus Enckellin myöhäisemmässä tuotannossa ja hän lieneekin tarkastellut Bonnardin maalausta ystävänsä Frosteruksen kotona. Julkisesti teos oli esillä Ateneumissa sekä ryhmänäyttelyssä vuonna 1913 että kaksi vuotta myöhemmin järjestetyssä Frosteruksen kokoelmaa esittelevässä näyttelyssä.

Maalauksen tenho piilee sen levollisuuden lisäksi myös sen hienovaraisessa voimakkuudessa ja spontaanissa tunnelmassa. Puutarhatuolissa rennosti oman tilansa ottava nainen on nostanut jalkansa keskelle polkua lähes röyhkeän huolimattomasti asetetun tuolin päälle. Hetkeä häiritsemään tuleva joutuisi todennäköisesti kiertämään nurmikon kautta päästäkseen ohitse.

Sigurd Frosterus vieraili kesällä 1914 kuuluisan brittiläisen taidekriitikon ja taiteilijan Roger Fryn luona Guildfordissa Englannissa, ja sai tämän kubistishenkisen kaupunkinäkymän lahjaksi tekijältään. Roger Fry kuului Bloomsburyn ryhmään, jonka jäsenet toivat uuden ranskalaisen maalauksen ja modernismin Englantiin. Ryhmään kuului tunnetusti myös kirjailija Virginia Woolf, josta Fry on maalannut herkän muotokuvan. Roger Fry vaikutti vahvasti modernismin teorian kehittymiseen, mutta on tunnettu erityisesti postimpressionismi-käsitteen keksijänä. Postimpressionismilla tarkoitetaan impressionismin jälkeen tapahtunutta muutosta, joka merkitsi muun muassa taiteilijoiden vapaampaa ja intensiivisempää valon ja värin käyttöä. Käsite kuvaa hyvin koko Frosteruksen kokoelmaa.

Fryn erityinen mieltymys teoriaan näkyy Guildfordin pidättyvyydessä. Ihmishahmojen poissaolo korostaa maiseman kulissimaisuutta, mutta rytmikäs väri- ja muotoleikki tekevät maalauksesta kirkkaan ja selkeän. Värimassaa dominoivat voimakkaat sienan, umbran ja okran sävyt, joiden myötä maalauksen kokonaisvaikutelma on lämmin. Satunnaiset vihreän ja sinisen pilkahdukset kaupunkikuvassa sekä turkoosin eri vivahteet, joilla taivas on maalattu, tuovat kuvaan häivähdyksen viileyttä ja keveyttä luoden koossapitävän jännitteen kylmien ja lämpimien sävyjen välille. Ylöspäin kasvava kaupunki veistosmaisine rakennuksineen luo maalaukseen kolmiulotteisuutta ja syvyyden illuusiota.