Räjähdyksenomainen paljous ja pelkistetty viivapiirrosestetiikka, ääni ja äänettömyys, sykkivä valo ja äkillisesti pimenevät kuvaruudut – japanilainen säveltäjä ja taiteilija Ryoji Ikeda (1966, Gifu) valtaa museon luolamaiset tilat tarkan äänimaiseman ja liikkuvan kuvan keinoin. Datan visualisointiin, rytmiin, valoon ja ääneen perustuvat installaatiot käsittelevät maailmankaikkeuden näkymättömiä ulottuvuuksia matemaattisella tarkkuudella.

Pariisissa ja Kiotossa työskentelevän Ikedan teoksia ja musiikkiesityksiä on nähty sekä kuultu museo- ja tapahtumakonteksteissa ympäri maailman. Amos Rexin arkkitehtuurin innostama kokonaisuus on Ikedan ensimmäinen yksityisnäyttely Suomessa. Viiden installaation joukossa nähdään kaksi uutta teosta, joiden lähtökohtana on ollut taiteilijan välitön tilakokemus.

Vuosina 2019–2023 valmistuneet teokset ovat kaikki osa datauniversumia ja havainnon rajoja käsittelevää laajempaa jatkumoa. Jokainen teos ottaa oman tilansa, mutta on samalla dialogissa museon mittakaavan ja muotojen sekä näyttelyvierailijan kanssa.

Juuret elektronisessa musiikissa
Ikedan taiteelliset juuret juontuvat 1980- ja 1990-luvuille, jolloin hän toimi aktiivisesti elektronisen musiikin kentällä sekä dj:nä että japanilaisen Dumb Type -multimediakollektiivin ääniteknikkona ja -suunnittelijana. Myöhemmin Ikeda keskittyi omaan musiikilliseen tuotantoonsa ja halusi säveltää musiikkia ilman kulttuurisia mielleyhtymiä. Taiteilijan ilmaisu laajeni 2000-luvulla myös visuaalisen taiteen kentälle ja käsittää nykyään mm. audiovisuaalisia installaatioita ja konsertteja, akustisia performansseja sekä paikkasidonnaisia, myös julkisiin tiloihin suunniteltuja teoksia. Sarjallisesti ja systemaattisesti työskentelevällä taiteilijalla on useita teossarjoja ja projekteja (esimerkiksi datamatics 2006–, spectra 2001–, micro | macro 2015–), joita hän on työstänyt vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan.

Materiaalia NASA:sta ja CERN:istä
Tutkiva ote on läpäissyt Ikedan taiteellista tuotantoa varhaisimmista sävellyksistä lähtien, jolloin taiteilija rakensi kokeilevia, sinusaaltoihin ja valkoiseen kohinaan perustuvia äänimaisemia. Hän ammentaa vaikutteita myös merkittävistä tieteellisistä tutkimushankkeista ja on tehnyt yhteistyötä eri fysiikan ja matematiikan alan ammattilaisten kanssa. Osa Amos Rexissä nähtävistä teoksista perustuu mm. NASA:n, Human Genome -projektin ja CERN:in massiivisesta aineistosta kerättyyn dataan. 

Taiteilija tulkitsee tieteen tapaa kategorisoida dataa, mutta säveltää datakokonaisuuksille audiovisuaalisen rytmin ja komposition. Oli kyse sitten pikselistä, ääniaallosta, tilasta tai datasta, Ikedalle ne kaikki ovat osa sävellysprosessia. Hänen teoksensa kääntävät näkymättömän näkyväksi ja tuovat kokemukseen mukaan äänen taajuuksia, joita emme yleensä kohtaa museossa.  

Vapaus kokea
Ikeda ei halua ohjata kokemustamme, vaan toivoo jokaisen kävijän lähestymään teoksia omista lähtökohdista käsin. Museokävijän on mahdollisuus lähestyä teoksia analyyttisinä tiedeverkostoina, tai uppoutua taiteilijan luomaan tila- ja ääniavaruuteen puhtaasti kehon tuntemuksien kautta.

Näyttelyn on kuratoinut Terhi Tuomi. 



Näyttelyssä on pimeää.
Näyttelyssä on voimakasta ääntä.
Teokset sisältävät vilkkuvaa valoa, näyttelyn ensimmäinen teos myös strobovaloa.

Näyttelyssä on pimeää.
Näyttelyssä on voimakasta ääntä.
Teokset sisältävät vilkkuvaa valoa, näyttelyn ensimmäinen teos myös strobovaloa.

Ryoji Ikeda: mass (2023) Courtesy of the Artist, ©Ryoji Ikeda

mass
2023, audiovisuaalinen installaatio

materiaalit: projektori, tietokone, kaiuttimet 
mitat: vaihtelevat 
konsepti, sävellys: Ryoji Ikeda 
ohjelmointi: Tomonaga Tokuyama


Uusi, paikkasidonnainen teos mass (massa), hallitsee ensimmäisen salin lattiapintaa stroboskooppisella videokuvalla. Massa yhtenä fysiikan perussuureista voidaan kokeellisesti määritellä kehon hitauden mittana. Se voi tarkoittaa myös suurta määrää yhteen pakkautuneita ihmisiä tai esineitä. Neliönmuotoinen audiovisuaalinen installaatio perustuu sykkivän valkoisen valon ja sen seassa lipuvien raskaiden mustien kappaleiden vastakohtaisuuteen. Hitaasti liikkuvat pyöreähköt mustat kappaleet vaikuttavat nielevän valtavan määrän tietoa kuten mustat aukot. Kun "informaation ylikuormitus" saavuttaa kriittisen pisteen, kappaleet romahtavat ja uusia ilmaantuu. 

Mustavalkoisuus ja voimakkaat kontrastit ovat Ikedan tuotannolle tunnusomaisia. Värillä ja valolla on sisällöllinen merkitys. Ihminen näkee valon eri aallonpituudet väreinä; valkoinen valo puolestaan sisältää kaikki eri aallonpituudet. Fysikaalisessa merkityksessä valkoinen valo sisältää siis kaikki värit ja filosofisesta näkökulmasta katsottuna voidaankin ajatella, että se näin ollen sisältää kaiken tiedon. Musta väri taas syntyy valon puutteesta. Fysiikassa termiä musta kappale käytetään kuvaamaan ideaalista kappaletta, joka sitoo itseensä kaiken siihen kohdistuvan säteilyn, eikä heijasta lainkaan valoa.  

Tässä abstraktissa ja metafyysisessä teoksessa mustien elementtien rauhallisen liikkeen ja valkoisen valon voimakkaan värähtelyn yhdistelmä vahvistaa ristiriitaa. Teokseen kuuluvan äänen eri taajuudet ja rytmi levittäytyvät aaltoliikkeellään saliin kuin näkymätön organismi, jonka voi sekä kuulla että tuntea. Tilassa olevat teokset, mass ja spin punoutuvat yhteen ja vierailijat voivat nähdä ne samanaikaisesti seisoessaan tietyssä kohdassa.

Ryoji Ikeda: spin (2023) Courtesy of the Artist, ©Ryoji Ikeda

spin
2023, laserkineettinen veistos 

materiaalit: laserprojektori, tietokone, kaiuttimet 
mitat: vaihtelevat 
konsepti, sävellys: Ryoji Ikeda 
ohjelmointi: Tomonaga Tokuyama


Näyttelyä varten suunniteltu spin (kierre) rajaa lasersäteellä hohtavan geometrisen kuvion korkealle katsojan pään yläpuolelle. Visuaalisesti kolmiulotteiselta vaikuttava liikkuva kehä piirtyy pimeyteen museon pyöreän ikkunan pinnalle yhä uudelleen ja uudelleen. Vailla alkua, suuntaa tai loppua se leijuu painovoimattomana katonrajassa ja kiertyy Möbiuksen nauhan lailla alinomaa nurinpäin. Havaitsemme kuvion jatkuvana elliptisenä muotona, mutta se on itse asiassa lukuisten pisteiden summa. 

Monokromaattinen eli vain yhtä valon aallonpituutta ja väriä sisältävä laservalo on erityisominaisuuksiensa vuoksi käytössä erilaisilla aloilla, kuten lääketieteessä ja teollisuudessa. Sädettä hyödynnetään esimerkiksi mittaamisessa, polttamisessa ja leikkaamisessa, ja se voi siksi assosioitua esimerkiksi laboratoriotutkimuksiin. Muotokieleltään spin edustaa Ikedan tuotannossa toistuvia, geometriseen muotoon ja analyyttiseen viivapiirrokseen perustuvia teoksia, joiden juuret ulottuvat vuoteen 2000 saakka.

Ryoji Ikeda: data-verse 1 (2019) Courtesy of the Artist and Audemars Piguet Contemporary, ©Ryoji Ikeda

data-verse 1
2019, audiovisuaalinen installaatio

materiaalit: DCI-4K DLP -projektori, tietokone, kaiuttimet 
mitat: vaihtelevat  
kesto: 11min 40s  
konsepti, sävellys: Ryoji Ikeda 
tietokonegrafiikka, ohjelmointi:
Norimichi Hirakawa, Tomonaga Tokuyama, Satoshi Hama, Ryo Shiraki 
komissioinut: Audemars Piguet Contemporary 
erityiskiitokset: The Vinyl Factory


Valtava audiovisuaalinen installaatio data-verse halkaisee museon suurimman kupolisalin kahtia. Teos koostuu kolmesta itsenäisestä osasta, joista kaksi on esillä näyttelyssä. Katsoja kohtaa salissa ensin trilogian ensimmäisen osan, joka sai ensiesityksensä Venetsian biennaalissa vuonna 2019.  
 
Universumia käsittelevää dataa hyödyntävä teos on lineaarinen matka tieteiskuvaston ja data-analytiikan maailmaan. Matkasta punoutuu asioiden ja näkökulmien sisäkkäinen verkosto. Lähtöpiste on silmälle näkymättömällä mikrotasolla, mutta matka etenee ihmiskehon ja ihmisen ympäristön läpi ja jatkuu aina galaksiin, makrotason ulottuvuuteen asti. Katsoja on pieni sekä vyöryvän datamäärän äärellä että fyysisesti projisointipinnan edessä.

Teoksen leikkaukset ovat teräviä, ja jokaisen kohtauksen kesto on suunnitelmallinen. Konserttisävellyksen tapaan teos sisältää crescendon, jossa tunnelma kasvaa, laajenee, räjähtää ja lopulta hiljenee. Matematiikka ja musiikki ovat lähellä toisiaan, ja myös tämän teoksen kohdalla jokaisen ajoituksen on laskettu sopivan sekunnilleen kokonaispartituuriin.

Ryoji Ikeda: data-verse 2 (2019) Courtesy of the Artist and Audemars Piguet Contemporary, ©Ryoji Ikeda

data-verse 2
2019, audiovisuaalinen installaatio

materiaalit: DCI-4K DLP -projektori, tietokone, kaiuttimet 
mitat: vaihtelevat  
kesto: 11min 40s  
konsepti, sävellys: Ryoji Ikeda 
tietokonegrafiikka, ohjelmointi:
Norimichi Hirakawa, Tomonaga Tokuyama, Satoshi Hama, Ryo Shiraki 
komissioinut: Audemars Piguet Contemporary 
erityiskiitokset: The Vinyl Factory


Suuren kupolisalin halkaisevan seinän toiselle puolen on projisoitu data-verse-trilogian toinen osa. Teos pohjautuu samaan aineistoon kuin ensimmäinen osa ja lineaarinen draamankaari on sama, mutta teokseen valikoitunut data on eri. 

Ikeda on halunnut esittää trilogian osat tilassa siten, että katsojan on mahdollista keskittyä yhteen datajatkumoon kerrallaan, mutta osat ja ääni on synkronoitu yhteen. Teos alkaa protonien törmäyskokeilla ja kiidättää katsojan läpi yksityiskohtaisen DNA-sekvenssin ja eri ruumiinosien skannauksen. Matka jatkuu globaalin verkkoliikenteen, ilmaston sekä maapallon magneettikentän toiminnan kautta supernovien kavalkadiin eli kuvaketjuun tähtien räjähdyksistä. Visuaalinen datasukellus vie läpi miljardien galaksien ja päättyy tähän mennessä havaitun universumin rakenteeseen.  

Teoksessa sekoitetaan keskenään niin kvanttifysiikkaa, genetiikkaa kuin maailmankaikkeuden kuvastoa. Tilaa hallinnoi myös siniaaltoon, valkoiseen kohinaan ja eri taajuuksiin perustuva ääni, joka yhdessä kuvan kanssa leikkaa pimeää salia tarkasti. Teoksessa esitetty informaatio ja data on tieteellisesti totuudenmukaista, mutta taiteilijalle kokonaisuus on ennen kaikkea datasta ja äänestä rakennettu, matemaattisen täsmällinen sävellys ja visuaalinen kompositio. 

Ryoji Ikeda: data.gram [n°5] (2023) Courtesy of the Artist, ©Ryoji Ikeda

data.gram [n°5]
2023, audiovisuaalinen installaatio

materiaalit: LED-näytöt, tietokone 
mitat: 71,7cm x 41,6cm / näyttö 
kesto: 48 sekuntia jatkuva luuppi  
konsepti, sävellys: Ryoji Ikeda 
tietokonegrafiikka, ohjelmointi: Norimichi Hirakawa, Ryo Shiraki, Tomonaga Tokuyama


data.gram [n°5] koostuu yhdeksästä itsenäisestä teoksesta erillisine kuvaruutuineen, jotka on synkronoitu soimaan yhdessä. Datagram tarkoittaa verkon kautta kulkeutuvaa tietopakettia. Teoksen materiaali on suodattunut taiteilijan data-verse-teossarjaa varten tekemästä tutkimustyöstä ja pohjautuu trilogian kolmanteen osaan, mutta tulkitsee sen teemoja uudelleen. data.gram-teoskokonaisuuteen kuuluu kaikkiaan 41 osaa, mutta Amos Rexin näyttelyyn taiteilija valitsi valtavasta tietojoukosta mukaan yhdeksän näkökulmaa, jotka ovat nyt esillä ensimmäistä kertaa.  

Hämärä tila dataikkunoiden ympärillä on häivytetty, ja huomio kiinnittyy ryhdikkääseen näyttörivistöön. Yksittäiset osat käsittelevät maailmaa kolmessa eri tasossa. Ensimmäisen tason mikroskooppinen maailma sisältää dataa hadron-hiukkasten törmäyksistä, virusten molekyylirakenteesta ja DNA-sekvenssistä: mutaatioista ja limahomeista. Toinen taso koostuu ihmiskehon ja -aivojen sekä satelliittiliikenteen tiedoista. Kolmas taso käsittää luonnon makroskooppisen maailman, jonka datavirta liittyy Marsiin ja Linnunradan galaksiin.

Teoksen ruudut vertautuvat ensemble-rakenteen moniääniseen kokoonpanoon. Jokainen dataruutu toimii yhtenä ”äänenä”. Katsoja voi keskittyä katselemaan yhtä ruutua ja näkökulmaa kerrallaan tai tarkkailla useita ruutuja yhtä aikaa. Datan jakaminen rinnakkain eri näytöille saa silmän liikkumaan ruudulta toiselle ja muistuttaa datan samanaikaisesta ja pirstaloituneesta rakenteesta, jonka kohtaamme nykyisessä tietoyhteiskunnassamme jatkuvasti. 

data.gram on uusi sarja ja osa Ikedan jo vuonna 2006 alkanutta datamatics-projektia, jonka lähtökohtana on datan monimuotoisuuden havainnoiminen. Edelleen jatkuva projekti sisältää audiovisuaalisia konsertteja, installaatioita, julkaisuja ja CD-levyjä. Näiden erilaisten kokeilujen avulla taiteilija on pyrkinyt materialisoimaan puhdasta dataa.

Ryoji Ikedan maanalaisia näkyjä havainnon uudistumisesta 

Mika Yoshitake


Syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 2001, vain muutama päivä ennen paluutani New Yorkiin, istahdin katsomaan Ryoji Ikedan teosta formula (prototype) Ars Electronica -festivaaleilla Itävallan Linzissä sijaitsevassa Brucknerhausissa. Sysimustassa tilassa vilkkui valojen verkosto täydellisessä synkroniassa sykkivien korkeataajuisten äänten kanssa. Auringonpimennystä muistuttava vaikutelma, sokaisevan valon ja täydellisen pimeyden vaihtelu, voimisti tunnetta aistien sekoittumisesta. Siniaaltojen, valkoisen kohinan ja korviavihlovien äänten tasaiset iskut limittyivät näytön poikki pyyhkiviin ohuisiin vaaka- ja pystyviivojen raidoittamiin geometrisiin kuvioihin. Teoksen muodostama kokonaisuus oli jotain performanssin, konsertin ja ääni-installaation väliltä. Se poikkesi täysin muista festivaaleilla esitetyistä tieteellisen laboratoriomaisista installaatioista. Yleisö odotti näkevänsä taiteilijan, mutta Ikeda ei koskaan tullut esiin. Odotuksen tunne synnytti merkillisen ja tiedostamattoman ajallisuuden vaikutelman, jossa kaikki aistini virittäytyivät synkroniseen partituuriin. Sykkiviin ääniin rinnastuvien turruttavan arkielämän välähdyksien lomaan ilmaantui New York Times’in kansikuvista koostuva virtaava matriisi. Tämä sai aikaan hyvin fyysisenä tuntuvan eksistentiaalisen tietoisuuden, jossa sangen nerokkaasti ennustettiin maailman totaalinen mullistuminen tasan viikkoa myöhemmin, syyskuun yhdentenätoista.

Elektronisen säveltäjän koulutuksen saanut Ikeda on kahden vuosikymmenen ajan yhdistänyt kokeellisessa työskentelyssään ääntä, multimediaperformanssia ja minimalistisia käytäntöjä tavalla, joka aktivoi tietoisen havainnon rajapintaa. Syksyllä 2001 kokemani ihmiselämän haavoittuvuuden, haurauden ja epävarmuuden hetki resonoi voimakkaasti Ikedan varhaisen työskentelyn kanssa. Hän toimi 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa kiotolaisen vuonna 1984 perustetun Dumb Type -multimediakollektiivin äänisuunnittelijana ja tuottajana. Tanssijoista, koreografeista, muusikoista ja säveltäjistä koostuneen kollektiivin teoksissa käsiteltiin elämän ja kuoleman dikotomiaa sekä teknologian roolia tämän eksistentiaalisen rajan hahmottamisessa. Alkusysäyksen aihepiiriin antoi ryhmän johtohahmon Teiji Furuhashin ennenaikainen kuolema aidsiin vuonna 1995. Ikeda aloitti kollektiivin äänisuunnittelijana teoksessa S/N, jossa hyödynnettiin tieteestä ja tekniikasta omaksuttua signaalikohinasuhdetta. Teoksessa käsiteltiin seksuaalisuuden, sukupuolen ja vähemmistöjen oikeuksien politiikkaa sekä aids-kriisiä esiintyjien kehojen ollessa melusaasteen ja valvonnan kohteena. Terävän huumorin keinoin syrjinnän ongelma muuntui teoksessa kohti painokasta rakkauden kieltä. Välineenä toimi multimediaalinen kommunikaatio, jossa kehon kieli yhdistyi tietokoneverkkoihin. Metodologisesti Dumb Type -ryhmä lähestyi filosofi Akira Asadan ajattelua. Tämän vuonna 1983 ilmestynyt kansallinen menestysteos Kōzō to chikara: kigōron o koete [Rakenne ja voima: semiotiikan tuolle puolen] johti ”uuden akatemismin” syntyyn. Postmoderni nousi ryhmän visuaalisessa tulkinnassa historian ja tiedon ihanteelliseksi rajaksi. "Rihmoittuvaa, epäyhtenäistä, hajanaista ja moninaista"(1) käsittelevien ajatusten pohjalta Japani määriteltiin merkkien sekoitukseksi ja television sekä mainosten valloittamaksi hyperreaaliseksi tilaksi. Tuona Shōwa-kauden jälkeisenä historiallisesti käänteentekevänä ajanjaksona Neuvostoliitto romahti, Berliinin muuri murtui ja kommunismi hajaantui. Yhteiskunnan mullistukset määrittivät Dumb Typen identiteettipolitiikkaa, rajoja ja rajoituksia sekä sen jokapäiväistä elämää käsittelevää kansainvälistä työskentelytapaa.

Dumb Typen kanssa tehtyjä projekteja seuraavina vuosina Ikeda asui ja työskenteli ensin New Yorkissa ja asettui sitten asumaan Pariisin ja Kioton välille. Hän alkoi vähitellen jalostaa Dumb Typelle tekemäänsä teknistä työtä kohti ainutlaatuista henkilökohtaista työskentelytapaa, jossa hän keskittyi yhä enemmän ääneen ja valoon raaka-aineena sekä niiden universaaliin olemukseen fyysisinä ja materiaalisina ilmiöinä. Teoksessa formula Ikedan äänen ja valon parissa tekemät tutkimusmatkat yhdistyivät sarjaksi synkronoituja audiovisuaalisia sävellyksiä, joihin sisältyi sekä moninaista dataa että variaatioiden sarjallisuutta. Vähitellen tästä versoi kiinnostus hyödyntää kvanttimekaniikan, genetiikan, proteomiikan, astrofysiikan ja kosmologian aloihin liittyvää tietoa. Puhtaan empiirisen datan tasavertainen esittäminen ilmentää Ikedan omaksumaa antroposentrismin kyseenalaistavaa eettistä asennetta. Antroposentrismillä tarkoitetaan filosofista ajattelutapaa, joka asettaa ihmisyyden etusijalle ja pitää ihmistä muita olentoja tärkeämpänä. Ikedan tapa keskittyä eksplisiittisesti datan suhteellisuuteen sekä materian epähierarkkiseen esittämiseen erilaisilla aika- ja tila-asteikoilla heijastaa puolestaan spekulatiivista realistista filosofiaa. Siinä pidetään tärkeänä aistihavainnon jatkuvaa uudistumista lajien välisen riippuvuuden ja rinnakkaiseloon liittyvän toiminnan kautta. Etenkin koronaviruksen aikakaudella Ikedan työskentelytapa kannustaa pohtimaan kehojemme haavoittuvuutta suhteessa elottomiin ilmiöihin maailmassa, jossa kaikki olennot, mikroskooppisen pienestä valtavan suureen, ovat samalla ontologisella lähtöviivalla.

Ryoji Ikeda: data-verse 2 (2019) Courtesy of the Artist and Audemars Piguet Contemporary, ©Ryoji Ikeda

Ikedan multimediatyöskentelyn hienostunutta yksinkertaisuutta on kuvattu taidehistorian käsittein ”neo-moderniksi.”(2) Vastakohtana postmodernien käytäntöjen rihmoittuvalle hajaantumiselle ja tila-aikavaikutelman romahdukselle, neo-moderni seurailee muodon ja abstraktion perinnettä, joka on tyypillistä erityisesti konstruktivismille, minimalismille, optokineettiselle taiteelle ja valo- ja tilataiteelle. Vertailukohtia voi hakea yhtä hyvin Joseph Albersin, Brice Mardenin ja Agnes Martinin ankarista maalauksista kuin Dan Flavinin, Bruce Naumanin, Robert Irwinin ja James Turrellin valonhehkuisista installaatioista. Ikedan työskentely on ”herkkyydessään sukua näille edeltäjille” osana ”neo-modernististen äänitaiteilijoiden sukupolvea, joka tutkii esteettisen materian perusmuotoja ja havainnon edellytyksiä yhtä aikaa henkisellä ja tieteellisellä tasolla.”(3) Nämä taiteelliset käytännöt osallistuvat ”modernismin jatkumoon ja uudelleentulkintaan.”(4) Samalla niiden materiaalisuus, fyysisyys ja vaikeammin hahmottuvat fenomenologiset puolet herättävät kiehtovia kysymyksiä siitä, miten tietoisia olemme esineitä ja maailmaa koskevien havaintojemme mahdollisuuksista ja rajoista.

Ikedan näyttely Amos Rexissä koostuu kolmesta erillisestä osasta. Ne mukautuvat maanalaiseen arkkitehtoniseen tilaan havainnoiden maailmaa datan audiovisuaalisena käännöksenä. Näyttelyn aloittaa uusi neliön muotoinen teos mass (suom. massa), joka perustuu valoon ja ääneen. Teoksessa nähtävä pyöreähkö ellipsi näyttäytyy kuin planeettana, jonka massa leijuu valkoisessa valossa. Osiota täydentää uusi kineettinen laserveistos spin (suom. kehä). Seuraavassa osuudessa esillä olevat data-verse 1 ja 2 kuuluvat data-verse-trilogiaan, joka nähtiin ensimmäisen kerran Venetsian biennaalissa vuonna 2019. Teoskokonaisuuteen on kerätty dataa useista tieteellisistä instituutioista, kuten NASAsta (National Aeronautics and Space Administration), CERNistä (European Organization for Nuclear Research) ja Human Genome -projektista sekä avoimista lähteistä. Sarjan teoksissa algoritmisista toiminnoista, prosesseista ja muunnelmista muodostuu visuaalisia ilmauksia. Kokonaisuus pohjautuu viisitoista vuotta jatkuneeseen tutkimustyöhön, jossa avoimen datan kokonaisuuksien avulla pyritään vähä vähältä hahmottamaan fyysistä todellisuutta, alkaen subatomisista ilmiöistä ja ihmisen anatomiasta ja jatkuen kohti universumin kokonaisuuden ja siihen sisältyvän räjähtävän aurinkoenergian kartoittamista. Äänen ja kuvan kokonaisuus muodostaa kokonaisen sinfonian, joka samalla muistuttaa meitä maailmankaikkeuden epäjärjestyksestä. Näyttelyn viimeisessä osassa nähtävä data.gram [n°5] levittäytyy yhdeksälle näytölle. Teos yhdistelee intiimissä inhimillisessä mittakaavassa olevaa tieteellistä dataa, johon sisältyy äärimmäisen mikroskooppisia äänen ja kuvan elementtejä. Näyttelyn osat pukevat olemassaolon eri ulottuvuuksia audiovisuaaliseen asuun. Metodologisessa mielessä ne kuvaavat Ikedan työskentelyn eri puolia, joihin lukeutuu valoon perustuva äänen visualisointi, maailmankaikkeuden entropinen kartoitus sekä anatomisen datan intiimi mittakaava.

Ikedan äärimmilleen abstrahoidut teokset ovat älyllisesti kiehtovia, mutta samalla ne tarjoavat katsojalle myös erittäin voimakkaan fyysisen kokemuksen. Teokset viittaavat Marcel Duchampin luovan eleen suuntaan tavassa, jolla ne tietoisesti avautuvat moninaisille tulkinnoille ja luottavat katsojan subjektiiviseen kokemukseen teoksen täydentäjänä (5). Tämä mahdollistaa havainnon jatkuvan uudistumisen puhtaiden ilmiöiden kautta – mikä onkin Ikedan työskentelyä määrittävä ydinperiaate.


* Tämä teksti on muokattu esseestäni "Ryoji Ikeda's Visions of Perceptual Renewal" Ryoji Ikeda: yksityisnäyttely. (Teksti ilmestyi ensimmäisen kerran Hirosakin nykytaiteen museon 2022 kevät/kesä -näyttelyohjelman virallisessa esitteessä Ryoji Ikeda).

Viitteet

1. Marilyn Ivy, “Critical Texts, Mass Artifacts: The Consumption of Knowledge in Postmodern Japan,” Postmodernism and Japan, red. Masao Miyoshi och M.D. Harootunian (Durham and London: Duke University Press, 1989), s. 29. 

2. Akira Asada käytti tätä käsitettä kuvaamaan Ikedan subtraktiivista elettä, joka oli käänteinen postmodernismin tavalle lisätä viittauksia rajattomasti ja loputtomiin. Lainattu teoksessa Marcella Lista, “Labyrinth of the Continuum,” Ryoji Ikeda / continuum. Toim. Ryoji Ikeda ja Marcella Lista (Paris: Éditions Xavier Barral, 2020), s. 8.

3. Christoph Cox, “Return to Form: Neo-Modernist Sound Art,” Artforum (November 2003): s. 67.

4. Peter Weibel, ”The Physics of Art,” Ryoji Ikeda: micro l macro, (Karlsruhe: ZKM, 2015), s. 16.

5. Duchampin mukaan ”luovaa elettä ei suorita yksin taiteilija, vaan katsoja saattaa teoksen kosketukseen ulkoisen maailman kanssa luotaamalla ja tulkitsemalla sen sisäistä olemusta lisäten siten oman panoksensa luovaan eleeseen.” Marcel Duchamp, “The Creative Act” (luento, Session on Creative Act, Convention of the American Federation of Arts, Houston, Texas, huhtikuu 1957). Luento sisältyy julkaisuun Marcel Duchamp, “The Creative Act,” Art News 56. nro. 4 (kesä 1957): s. 28–29.


Mika Yoshitake on Yhdysvalloissa asuva itsenäinen kuraattori, joka on erikoistunut sodanjälkeiseen japanilaiseen nykytaiteeseen. Hän on seurannut Ikedan uraa vuodesta 2001.

Haastattelussa taiteilija Ryoji Ikeda ja haastattelijana Amos Rexin kuraattori Terhi Tuomi 

TT: Taiteellisessa työskentelyssäsi ääni ja kuva kietoutuvat toisiinsa. Taustasi on kuitenkin musiikin puolella. Miten tämä ainutlaatuinen työskentelytapa syntyi? Näetkö nämä kaksi taidemuotoa erillisinä vai muodostavatko ne yhtenäisen kokonaisuuden?

RI: Kuvataide ja musiikki ovat tietysti erilaisia, mutta molemmat ovat saman taiteeksi kutsutun perheen jäseniä. Minulla on tapana katsoa taidetta yleisemmästä näkökulmasta sen sijaan, että näkisin sen maalaustaiteen, kuvanveiston, musiikin tai tanssin kaltaisten erillisten kategorioiden muodostamana kokonaisuutena. Kun lähestyn taidetta taiteena, se laajenee ja näyttäytyy minulle avarana ja monimuotoisena. En halua pysytellä joko musiikin tai kuvataiteen kentällä, sillä se rajoittaisi luovuutta ja taiteellista vapautta. Mieluummin risteän molemmille alueille ja liikun myös niiden ulkopuolella, kuten olen tehnyt jo usean vuoden ajan.

TT: Olet kuvaillut musiikkia joksikin sellaiseksi, jota kukaan ei näe, mutta jonka kaikki voivat tuntea. Minusta tämä on osuva kuvaus. Musiikkisi voidaan kokea kehon kautta, ja se todella rikkoo musiikin rajoja. Toivoisitko, että kuvataide koettaisiin samalla tavoin välittömästi, ilman tarvetta sanallistaa kokemusta? 

RI: Asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Mikä tahansa teokseni voi synnyttää kokijassa fyysisiä ja älyllisiä reaktioita. Ne ovat kuitenkin aina sidoksissa kokijan omaan taustaan ja elämänkokemukseen. En halua ohjata yleisöä tiettyyn suuntaan omalla toiminnallani. En toisin sanoen aseta tavoitetta sille, kuinka taideteos tulisi kokea. Sen sijaan yleisön omat kokemukset luovat ja täydentävät teoksen. Ilman yleisön kokemusta teoksissani ei ole mieltä.

TT: Voisitko kuvailla luomisprosessiasi? Kumpi tulee ensin, taideteoksen idea vai sitä taustoittava tutkimus? Näetkö visuaalisen lopputuloksen mielessäsi etukäteen vai onko lopullinen teos seurausta siitä datan ja informaation virrasta, jota usein hyödynnät materiaalinasi?

RI: Taiteellinen prosessini perustuu aina säveltämiseen. Nautin erilaisten materiaalien säveltämisestä. Lähestymistapaa on kuitenkin mahdotonta yleistää. Toisinaan suunta näyttää olevan ylhäältä alas, toisinaan alhaalta ylös, ja joskus jotain siltä väliltä. Lisäksi minulle lopputulos merkitsee enemmän kuin prosessi. Lopputulos (teos) on yleisön kokemuksen lähtökohta, kun taas taiteilijalle se merkitsee päätepistettä. Tässä mielessä taiteellinen prosessi on yleisön puhtaan kokemuksen kannalta toissijainen tai jopa täysin tarpeeton.

Ryoji Ikeda: data.gram [n°5] (2023) Courtesy of the Artist, ©Ryoji Ikeda

TT: Kuka tai mikä on vaikuttanut eniten taiteelliseen työskentelyysi?

RI: Luonto on minulle tärkein inspiraation lähde. Joskus tarkastelen sitä tieteellisestä näkökulmasta, toisinaan taas jonkin konkreettisen toiminnan, kuten matkustamisen kautta. Lähestyn luontoa aina osana jokapäiväistä elämää. Saan valtavasti informaatiota ja vaikutteita fyysisen todellisuuden ilmiöistä ja ihmisen toiminnasta.

TT: Amos Rexissä yleisö kohtaa uusimmat paikkasidonnaiset teoksesi heti ensimmäisessä kupolikattoisessa näyttelyhallissa. Jotkut taiteilijat saattavat kokea Amos Rexin vahvan arkkitehtuurin haastavana, mutta sinun tapauksessasi katto ja seinät tuntuvat sulautuvan osaksi sävellystä. Työskenteletkö aina tällä tavoin vai voidaanko teoksesi ymmärtää myös irrallaan ympäröivän tilan vaikutuksesta?

RI: Jotkut teoksistani ovat itsenäisiä, kun taas toiset on sidottu tiettyyn paikkaan. Yleisenä periaatteenani on ensisijaisesti kunnioittaa tilaa ja mukauttaa teokset sen antamiin puitteisiin. Myös Amos Rexin näyttelyssä olen noudattanut tätä ajattelutapaa. Kaksi uusista teoksistani on sovitettu juuri tähän tilaan. Niitä voi olla vaikea asettaa näytteille missään muualla.

TT: Lähestymistapasi on erittäin monialainen. Onko jotain sellaista, mitä et toistaiseksi ole tehnyt mutta haluaisit kokeilla? Tai onko jokin teema, joka odottaa vielä oikeaa hetkeä tarkemmalle perehtymiselle?

RI: Enpä tiedä, oikeastaan seurailen vain vaistoani. Uskon saavani vielä hyviä tilaisuuksia kokeilla jotain uutta.

TT: Datalla on työskentelyssäsi keskeinen rooli eräänlaisena materiaalina. Olet kerännyt monenlaista dataa, jota ovat tuottaneet esimerkiksi NASA, CERN ja Human Genome Project. Olet myös päässyt keskustelemaan useiden eri aloja edustavien asiantuntijoiden ja tutkijoiden kanssa. Mikä on mielestäsi tärkeintä, mitä olet oppinut massadata-aineistojen parissa työskentelystä? Onko työskentely muuttanut käsitystäsi maailmankaikkeudesta?

RI: Kyllä. Olen oppinut, että ihmiset ovat maailmankaikkeudessa pieniä kuin pölyhiukkaset, mutta samalla ihmeellisen arvokkaita. Meidän ihmisten pitäisi olla vaatimattomampia, sillä luonto loi meidät ja olemme osa luontoa.

TT: Lopuksi kysyn vielä, miltä Ryoji Ikedan tulevaisuus näyttää? 

RI: Lapsena näkemykseni tulevaisuudesta oli hyvin valoisa ja optimistinen. Näinä vaikeina aikoina on hyvin hankalaa muodostaa positiivista kuvaa tulevaisuudesta. Pohdin kovasti yksittäisen taiteilijan mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Ou asuu museossa ja tykkää lapsista, sillä he usein ymmärtävät sitä paremmin kuin aikuiset. Ou on täysin ihmeissään Ryoji Ikedan näyttelystä – aivan kuin koko avaruus olisi pudonnut museoon!

Näyttelysaleissa vuorotteleva pimeys ja sykkivät valot lumoavat Oun täysin. Mitä ääniä sieltä kuuluukaan! Toisina hetkinä jännittää, ja silloin Ou etsii turvallisen ihmisen, jonka kädestä voi pitää kiinni – tai jota halata. Joissain näyttelysaleissa Ousta taas tuntuu, että koko museo liikkuu, ikään kuin olisimme kaikki matkalla johonkin. Miltä sinusta tuntuu?

Kun kaipaat lepoa ja hiukan lisää valoa, on hyvä idea suunnata museon taidepajatilaan Studio Rexiin.

Studio Rexissä pääset tarkastelemaan datan inhimillisiä, ehkä hellyyttäviäkin puolia. Millä kaikilla tavoilla pyrimme järjestämään ja jäsentämään ympäristöämme, ja mitä se kertoo meistä? Purkamisen ja jälleenrakentamisen myötä pajatilassa syntyy joko kaaos tai järjestys – sinä päätät!

Tutustu Lasten Amos Rexiin: amosrex.fi/ou