Kuinka lähelle arkitodellisuutta taide voi tulla? Voiko se muuttaa sitä? 

Argentiinalainen taiteilija Leandro Erlich (s. 1973, Buenos Aires) on luonut Amos Rexiin maailman, jossa todellisuuden järjestys kyseenalaistuu, hienovaraisesti ja toisinaan leikkisästi. Katsojina saatamme alkaa epäillä omia silmiämme, mutta samalla saamme mahdollisuuden antautua ihmettelyn ja leikin vietäviksi. 

Näyttely esittelee kymmenen keskeistä teosta taiteilijan uran varrelta. Teokset voi nähdä lavastusmaisina tilamuunteluina, jotka jatkavat taiteilijan pitkää tutkimustyötä havainnoinnista ja todellisuudesta. Ne sijoittavat meidät tuttuihin, arkipäiväisiin ympäristöihin – hissiin, koululuokkaan tai junanvaunuun – jotka museotilassa alkavat kuitenkin näyttää oudoilta.   

Kulkiessamme näyttelyssä tunnelma kehittyy hämärästä kohti valoisaa, hiljaisesta pohdiskelusta kohti vastustamatonta tarvetta osallistua. Näyttely alkaa unenomaisesta The Cloud -teossarjasta, joka esittää pilvikokoelmaa. Toisin kuin luonnossa, Erlichin maailmassa pilvi, alati liikkuva luonnonilmiö, on pysäytetty ja asetettu tarkasteltavaksi lasivitriiniin.  

Sieltä siirrymme Sidewalk-teokseen, jossa pääsemme tarkastelemaan arkista katunäkymää uudesta perspektiivistä, pohtien samalla missä raja todellisuuden ja sen heijastuman välillä kulkee. Lost Garden paljastaa meille näkymän ajassa ja paikassa kadonneeseen tilaan – piilotettuun ja unohdettuun puutarhaan, joka tuntuu muistosta irronneelta palaselta. 

Matkan edetessä tuttu alkaa muuttua yhä epätodellisemmaksi. Elevator Maze muuttaa arkisen hissin mahdottomaksi sokkeloksi, joka ei vie minnekään. Löydettyämme siitä ulos astumme hämärästi valaistuun huoneeseen, joka vaikuttaa ensin tyhjältä. Hetkeä myöhemmin se paljastuu hylätyksi koululuokaksi, jossa kesken jäänyt oppitunti ja utuiset ihmishahmot ovat kuin kaikuja menneisyydestä.   

Teosten mittakaava vaihtelee suurista, avarista näkymistä pieniin ja intiimeihin tiloihin. Matkan varrella Night Flight ja El Avión kuvaavat matkustamista ja kutsuvat pohtimaan, miten matkat muovaavat suhdettamme tilaan, aikaan ja muihin ihmisiin. Global Express sijoittaa meidät junamatkalle, jossa ikkunasta avautuva maisema vilisee ohi. Liikkeen ja paikallaan olemisen ristiriita korostuu, kun itse pysymme paikoillamme, mutta juna jatkaa matkaansa. 

Näyttely huipentuu Bätiment-teokseen, jossa Helsingin katukuvasta tuttu jugend-tyylinen asuintalo muuttuu surrealistiseksi leikkikentäksi. Teoksen sisällä toiset näyttävät leijuvan painottomina, toiset taas kävelevän pitkin rakennuksen seinää. Lopulta kaikki teoksen kokijat ovat olennaisina osallistujina leikissä, joka on kuin lapsuuden villeistä unelmista.  

Leandro Erlichin muotoilee taiteessaan uudelleen sen, minkä jo luulemme tietävämme.  Näkemisestä, havainnoinnista ja vuorovaikutuksesta rakentuva näyttelykokemus tarjoaa uusia tapoja tarkastella tuttua maailmaa. Teoksia voi ajatella taiteilijan sanoin novellikokoelmana, jossa jokainen teos kertoo oman tarinansa. Ja kuten hyvissä tarinoissa, myös täällä mielikuvitus ottaa vallan ja jättää meidät pohtimaan, mikä on totta, ja onko sillä lopulta edes väliä.

The Cloud 

Pilvi 

2018–2022 

digitaalinen tulostus keraamisella musteella erittäin kirkkaalle lasille, puiset vitriinit, LED-lamput 

Moni meistä muistaa hetkiä, jolloin olemme katsoneet taivaalle ja nähneet pilvissä eläimiä, esineitä tai hahmoja – mielikuvituksemme luomia välähdyksiä, jotka katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivät. Mielellemme on ominaista etsiä merkityksiä ja tarinoita sattumanvaraisista muodoista, jotakin, johon voimme samaistua.  

Leandro Erlichiä kiehtoo pilvien kyky kertoa tarinoita ja herättää muistoja. The Cloud on yksi hänen tunnetuimmista teossarjoistaan, josta on olemassa useita versioita. Joissakin teoksissa pilvet muotoutuvat tunnistettaviksi hahmoiksi tai paikoiksi, kun taas toisissa ne saavat abstrakteja ulottuvuuksia ja kuvastavat tunteita.  

Näyttelyn pilvikokoelma pysyy vaiti ja hiljentää myös katsojan. Se kutsuu pohtimaan ihmisen tarvetta ikuistaa ohikiitävä. Pilvi elää hetkessä, jota ei voi vangita. Sen sijaan voimme tehdä niin kuin taiteilijat kautta aikojen – tulkita ja tallentaa se sanoin, mielikuvin, ja ennen kaikkea olemalla läsnä. 

Sidewalk 

Jalkakäytävä 

2007 

metallirakenne, vaneri, lasikuituvahvisteinen hartsi, MDF, peilit, vesi, vesijärjestelmä, videoanimaatio, ääni, kaivonkansi, vaneripaneelit betoninkaltaisella pintakäsittelyllä 

Sidewalk tuo palan ulkomaailmaa museotilaan. Leandro Erlichiä on pitkään kiinnostanut kaupunkiympäristön visuaalinen kieli, ja jalkakäytävät toistuvat hänen teoksissaan sen yhtenä tunnistettavana elementtinä. Tällä kertaa katua ei kuitenkaan tarkastella suoraan, vaan heijastuksen kautta. Heijastuksessa se on kääntynyt nurin ja jättänyt jälkensä vesilätäkön pintaan. 

Teos kannustaa pysähtymään hetkeksi ja kehottaa katsomaan tuttua uusin silmin. Heijastusten tarkkailu voi herättää meissä muistoja lapsuudesta, jolloin saatoimme usein tutkia maailmaa juuri veden, ikkunoiden tai muiden kiiltävien pintojen kautta. Ikään kuin todellisuus olisi ollut aina jossain muualla. Tässä hiljaisessa näkökulman muutoksessa taiteilija ohjaa huomiomme kaupungin hienovaraisiin yksityiskohtiin, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta.

Elevator Maze 

Hissilabyrintti 

2011 

metalli, puu, ruostumaton teräs, peilit, marmori, hissin osat 

Teos leikittelee tutulla ympäristöllä – hissillä. Hissit ovat arkisia välitiloja, joissa syntyy poikkeuksellisen latautuneita sosiaalisia tilanteita: vuorovaikutus, tai sen vältteleminen, on niissä lähes väistämätöntä. Pienen, suljetun tilan jakaminen vieraiden kanssa pakottaa meidät joko tunnistamaan toisen ihmisen läsnäolon tai kiusallisesti ohittamaan sen.  

Leandro Erlichiä kiinnostaa julkiset tilat, jotka ylittävät puhtaasti toiminnallisen tarkoituksensa. Hissit, portaat, käytävät ja muut vastaavat välitilat muovaavat kokemustamme siitä, miten kohtaamme toiset ihmiset sekä vaikuttavat käyttäytymiseemme tavoilla, joita emme aina itse tiedosta.

Classroom 

Koululuokka 

2017/2025 

puu, lasi, koulutarvikkeet ja -huonekalut, verhot 

Classroom esiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 2017. Teoksen lähtökohtana oli herättää nostalgiaa perinteistä koululuokkaa kohtaan, jossa moni meistä on viettänyt varhaisvuotensa. Pandemian myötä teoksen tulkinta kuitenkin syveni. Tyhjä luokkahuone alkoi heijastaa etäopetuksen aikaa, jolloin käsityksemme fyysisen läsnäolon merkityksestä ja koulunkäynnistä muuttui olennaisesti. 

Suomalaisessa kontekstissa teoksen haamumainen tila voi herättää paitsi muistoja menneistä koulukokemuksista, myös ajatuksia tämän päivän ilmiöistä. Se voi viitata pienten koulujen sulkemiseen tai etäopetuksen yleistymiseen harvaan asutuilla alueilla. Tässä valossa teos saa meidät pohtimaan myös koulutuksen tulevaisuutta ja sitä, mitä olemme valmiita säilyttämään ja mitä olemme kadottamassa.

Lost Garden 

Kadonnut puutarha 

2009 

metalli, tiilet, peili, akryyli, tekokasvit, koristekate 

Eksymisen kokemus voi ilmetä monin tavoin – harhailuna kaupungin kaduilla, eksymisenä metsäpoluilla tai ajelehtimisena täysin odottamattomissa paikoissa. Eksyminen ei kuitenkaan rajoitu fyysiseen maailmaan. Voimme yhtä lailla eksyä ajatuksiimme tai vaeltaa muistojen sumuisissa kerroksissa.  

Lost Garden on kuin välähdys jostain, mikä on joskus ollut olemassa. Se on myös paikka, joka odottaa uudelleen löytämistä. Teoksen äärellä saatamme tavoittaa jotakin, mikä on ollut meiltä piilossa: unohtuneen muiston, ajatuksen tai tunteen. Ja aivan kuten saatamme yhtäkkiä nähdä heijastuksemme kurkistaessamme teoksen sisään, muistutetaan meitä siitä, että jopa hämmennyksessä piilee mahdollisuus oivallukseen.

Bâtiment 

Rakennus 

2004/2025 

peili, MDF-levy, kivi, metalli, digitaalinen tulostus akryylille, Amos Andersonin taidemuseon vanhat puuovet 

Yksi Leandro Erlichin tunnetuimmista teoksista, Bâtiment, luotiin Pariisin Nuit Blanche -tapahtumaan vuonna 2004. Sittemmin teos on kiertänyt ympäri maailmaa, mukautuen aina paikalliseen arkkitehtuuriin ja ympäristöön. Tässä näyttelyssä Erlich on ottanut lähtökohdaksi jugend-tyylisen rakennuksen, joita voi nähdä esimerkiksi Helsingin Katajanokalla. 

Jokainen katsoja vie teoksen loppuun omalla tavallaan, luoden siitä henkilökohtaisen tulkinnan. Jokainen ele, askel tai asento vaikuttavat lopputulokseen, tehden kokemuksesta joka kerta ainutkertaisen.  

Vaikuttavan visuaalisen illuusion lisäksi taiteilija luo tilan yhteiselle havainnoinnille ja osallisuudelle. Teos on mielikuvituksen ylistys, jossa ilo syntyy oivalluksesta, että tuttu maailma muuttuu silmiemme edessä riippuen, mistä kulmasta päätämme sitä katsoa.

Global Express  

Globaali pikajuna  

2011 

metallirakenne, metallikotelo, videoanimaatio 8 min 30 s 

El Avión  

Lentokone 

2011 

metallirakenne, lasikuituvahvisteinen hartsi, videoanimaatio 

Night Flight 

Yölento 

2015 

metallirakenne, lasikuituvahvisteinen hartsi, videoanimaatio 

Global Express kuljettaa meidät kolmen ikonisen suurkaupungin, New Yorkin, Tokion ja Pariisin, halki. Siirtymät ovat niin saumattomia, että kaupunkien rajat hämärtyvät. Paikat sulautuvat toisiinsa muodostaen katkeamattoman virran, jossa ajan ja tilan hahmottaminen käy vaikeaksi. Jatkuva liike luo hypnoottisen tunteen loputtomasta matkasta, jota seuraamme ikkunan läpi. 

Teos heijastaa yhä globalisoituneemman maailman rytmiä. Kuvat kiitävät ohitsemme, jättäen jälkeensä vaikutelmia yksityiskohtien sijaan. Tämä on matka vailla määränpäätä. Olemme jatkuvassa liikkeessä, mutta emme koskaan todella saavu perille.  

Ikkunat ovat toistuva aihe Leandro Erlichin teoksissa. Ne kehystävät näkymän ja muovaavat siitä näyttämön, jonka kautta maailma avautuu katseellemme.  Teoksissa El Avión ja Night Flight kiidämme taivaan halki, katsellen ulos lentokoneen ikkunoista. Näissäkään teoksissa liike ei vie kohti mitään tiettyä paikkaa, sen sijaan se horjuttaa käsitystämme siitä, missä itse olemme.

The Room Surveillance 

Huonevalvonta 

2006–2018 

videoinstallaatio 25 litteällä näytöllä 

Valvontatekniikkaa pidetään usein kyseenalaisena, jopa uhkaavana, sillä se herättää kysymyksiä yksityisyydestä, vallasta ja kontrollista. Leandro Erlichin käsissä tämä teknologia muuttuu kuitenkin yllättävän runolliseksi.  

Erlichin taiteessa tarkkailu – niin itsen kuin toisten – on toistuva aihe, joka muodostaa hänen taiteensa ytimen. Hän ei tarkastele valvontaa pelkästään teknologisena ilmiönä, vaan inhimillisenä tarpeena havainnoida ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta. 

Kenen huonetta tässä katsomme? Entä keitä itse olemme suhteessa siihen? Tyhjästä huoneesta muodostuu vertauskuva ihmisen tarpeelle nähdä ja hallita maailmaa, vaikka todellisuudessa kontrolli saattaakin olla vain harhaa.

Leandro Erlich (s. 1973, Buenos Aires) on argentiinalainen installaatio- ja käsitetaiteilija, joka asuu ja työskentelee kolmessa kaupungissa Etelä-Amerikassa ja Euroopassa: Buenos Airesissa, Montevideossa ja Pariisissa.  

Erlichin taiteellinen ura ulottuu neljälle vuosikymmenelle. Hän piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Buenos Airesissa vuonna 1991 ollessaan vasta 18-vuotias. Erityisen käänteentekevä vuosi taiteilijan uralla oli 2001, jolloin Erlich edusti Argentiinaa Venetsian taidebiennaalissa ja esitteli siellä yhden tunnetuimmista teoksistaan, Swimming Pool (1999). Teos on pysyvästi esillä 21st Century Museum of Contemporary Art -museossa, Japanin Kanazawassa.  

Erlichin taidetta on nähty lukuisissa kansainvälisissä biennaaleissa ja soolo- ja ryhmänäyttelyissä, muun muassa Brasiliassa, Japanissa, Yhdysvalloissa ja Espanjassa, ja niitä on monen merkittävän museon, kuten Tate Modern, Towada Art Centre ja Centre Pompidou, kokoelmissa.  

Erlich on saanut monta tunnustusta työstään: Vuonna 2017 taiteilijalle myönnettiin Roy Neuberger Exhibition Award ja vuonna 2001 Joan Mitchell Foundation Award. Lisäksi hän on ollut ehdolla muun muassa Zürich Art Prize (2017), Prix Marcel Duchamp (2006) ja UNESCO Award (2001) -palkintojen saajaksi.  

Amos Rexin näyttely on Leandro Erlichin ensimmäinen näyttely Suomessa sekä Pohjoismaissa.

Asut ja työskentelet eri maissa ja kaupungeissa ympäri maapalloa. Jääkö matkustamiselta aikaa tarkkailuun ja inspiraatioon?  

Aina on aikaa tarkkailemiseen. Matkustaminen ei merkitse minulle irtiottoa arjesta – se on arkea. Siinä ei ole mitään epätavallista tai satunnaista. Tien päällä oleminen ei estä minua saamasta ideoita tai olemasta luova. Se on osa elämän rytmiä. 

Sanotaan, että tutusta ympäristöstä irtautumalla voi kohdata uusia todellisuuksia. Itselleni monet ”uudet” paikat ovat osa arkipäivää, jopa silloin kun ne sijaitsevat kaukana toisistaan. Ei se ole sen kummempaa kuin, että olisi töissä yhdessä kaupungissa ja viettäisi viikonloput jossain muualla. 

Mielenkiintoista sen sijaan on, että jatkuvasti liikkeellä ollessa ei voi jättäytyä omalle mukavuusalueelleen. Matkustaminen järkyttää luonnostaan mukavuusalueen rajoja – se pakottaa valppaaksi. 

Jos teleportaatio olisi mahdollista, käyttäisitkö sitä? Vai onko matkanteko itsessään osa kokemusta? 

Teleportaatio kuulostaa tietysti houkuttelevalta – vähemmän saasteita, nopeampi siirtyminen. Mutta etäisyys antaa asioille merkitystä. Paikan kokemukseen vaikuttaa se fyysinen vaiva, jonka joutuu näkemään päästäkseen määränpäähän. 

Arvostan esimerkiksi Japania tai Helsinkiä paitsi niiden itsensä tähden, myös siksi, että ne ovat kaukana omasta lähtöpisteestäni. Vaikka nykyaikana välimatkat ovat kutistuneet ja aikaa säästyy, kulttuurierot pysyvät. Ja juuri se tekee matkustamisesta rikastuttavaa. 

Asiat olivat varmaan urasi alussa toisin kuin nyt? Muistatko vielä hetken, kun tajusit olevasi taiteilija? 

Alussa useimmat ovat epävarmoja siitä, mihin suuntaan asiat kehittyvät, mutta se ei tarkoita, etteivätkö he tietäisi, mitä haluavat tehdä. Taiteilijaksi tulemiseen liittyy paljon mystiikkaa. Pelkkä taidekoulussa opiskeleminen ja tutkinnon saaminen ei vielä tee kenestäkään taiteilijaa. 

Monesti taiteilijan on vaikea vastata kysymykseen, milloin hänestä tuli varsinaisesti taiteilija. Usein se liittyy siihen, että saa tunnustusta taiteilijana. Taiteilijaksi tulee sillä hetkellä, kun panee töitään yleisön eteen nähtäville. Kokonaan eri asia on, pystyykö siitä tekemään uran itselleen. Itselleni käännekohta oli se, kun päätin hyväksyä epävarmuuden – sen etten tiedä tarkalleen, minne polku johtaa, mutta halusin silti kulkea sitä.  

Luin äskettäin taiteilija James Turrellin sanoneen, että hänelle taiteilijana oleminen tiivistyy lyhyeen hetkeen teoksen valmistumisen ja sen julkisen esittämisen välissä. Mikä sinulle on vastaava hetki luomisprosessissa? 

Minulle tärkein on alkuperäinen kipinä – se luova impulssi, kun idea ilmestyy ensimmäistä kertaa. Se voi tapahtua ihan alussa tai sitten keskellä prosessia. Se ei ole lineaarista, mutta hetki on hyvin selvä. Siitä eteenpäin kaikki on prosessia. 

Idean toteuttamiseen voi mennä vuosia – jopa koko elämä – mutta alkuperäinen selkeyden hetki ei katoa. Esimerkiksi Turrell näki vision Roden Craterista kymmeniä vuosia sitten. Juuri tuo ensimmäinen ajatus on se, joka tekee matkasta itsestään mielekkään. 

Pidän kipinän ajatuksesta. Syttyikö sellainen ensimmäisellä käynnilläsi Amos Rexissä? 

Pidin tilasta todella paljon. Mutta kipinä ei aina syty välittömästi. Joskus voi kestää kuukausia ennen kuin idea tarttuu tilaan. Ensimmäisestä käynnistä jää silti aina vaikutelma, joka voi myöhemmin kehittyä joksikin muuksi. Sitä ei voi ennustaa. 

Teoksesi ovat usein vuorovaikutteisia, ja joudut ennakoimaan, miten ihmiset reagoivat niihin. Oletko koskaan ollut yllättynyt? 

Minulla on yleensä hyvä tuntuma siihen, miten ihmiset suhtautuvat teoksiini. Yllätyksiä silti sattuu, erityisesti tilallisissa ratkaisuissa. Valaistuksesta voi syntyä odottamattomia heijastuksia tai itse tila voi muuttaa kokemusta tavalla, jota en osannut ennakoida. Näiden asioiden säätäminen on myös osa prosessia. Joskus teoksen ymmärtää kunnolla vasta sitten, kun se on valmiina paikallaan. 

Yleisö on kuitenkin minulle tärkeä alusta lähtien. Ajattelen kävijöiden kokemusta jo tehdessäni teosta. En kuitenkaan ole kiinnostunut varsinaisesti näkemään heidän reaktioitaan teokseen. Se on heidän hetkensä, se ei enää kuulu minulle. 

Teoksissasi on usein leikillisyyttä. Lapselle leikki on tapa oppia. Mitä se sinun mielestäsi on aikuisille, onko siinä kyse viihteestä? 
 
Leikillä on suurempi merkitys kuin uskommekaan. Viihde voi tarkoittaa jotain pinnallista – pakenemista. On kuitenkin kysyttävä, mitä tarkoitamme viihteellä. Tuottavuuskeskeisessä yhteiskunnassa viihteen tarkoitus on usein auttaa ihmisiä lepäämään, jotta he voivat palata takaisin töihin. Siinä mielessä se toimii kuin lapsen tutti. Mutta ilo, uteliaisuus, ihmettely – ne ovat tärkeitä mielentiloja. Ne voivat haastaa ja inspiroida. En pidä teoksiani viihteenä perinteisessä mielessä. Toivon, että niissä on jotain syvempää. 

Teoksesi herättävät iloa ja uteliaisuutta. Toivoisitko ihmisten suhtautuvan omaan arkeensa samalla tavalla kuin he suhtautuvat installaatioihisi? 

Kyllä, se olisi ihanteellista. Toivon, että teokseni auttavat ihmisiä näkemään arkipäivän uudella tavalla. Jos heille tulee vaikkapa hissiin astuessa mieleen jokin asia näyttelystä, taide on tehnyt tehtävänsä. Se on tullut osaksi heidän elämäänsä, muuttanut heidän käsitystään asioista. Siinä on taiteen todellinen vaikutus.